*** Sisältää juonipaljastuksia ***
Minä olen sellainen jänishousu, että pelkäsin niin paljon Sarah Watersin Vieras kartanossa -kirjaa lukiessani, etten uskaltanut mennä yksin illalla talomme alakertaan. Sinällään hämmästyttävää, koska mikään ei valmistanut minua kirjaan tarttuessani siihen, että tuleman pitää poemaista goottikauhua.
Sarah Waters kirjailijana oli tuttu yhden kirjan verran, ihan erilaisen kirjan (Parempaa väkeä). Vieras kartanossa oli ensitulkintani mukaan 1940-luvun brittiläisen luokkayhteiskunnan murrosta kuvaava sukutarina, mutta siirrähtikin paranormaaleja ilmiöitä sisällään pitävään kauhugenreen niin yllättäen, että jäin kyselemään itseltäni luenko tätä jotenkin vihksahtaneesti.
Minun oli ihan pakko vilkaista loppuratkaisu jo etukäteen - sivumennen sanoen en tullut siitä siinä vaiheessa hullua hurskaammaksi - ja kun sain kirjan luetuksi, oli niin ikään pakko lukea viisi Guardianissa julkaistua kirjoitusta, yksi webchat yhdessä Sarah Watersin kanssa, pari englanninkielistä ja pari suomenkielistä arvostelua kirjablogeissa, soveltuvin osin Wikipediaa ja jonkun verran nettikeskustelua.
Kun olin tämän verran sivistänyt itseäni, ja päässyt käsitykseen siitä, mitä kirjailija itse painotti, olin vakuuttunut siitä, että tämä pähkinä kyllä rikki puraistaan. Kävin siis kirjan kimppuun uudelleen, ja mielestäni pähkinä on puraistu, ja julistan täten, että kirjassa on kyse miehen rakkaudesta taloon. Lukija tulkitsee luonnollisesti ensimmäisen luvun kuvauksen kartanosta tapahtumapaikan esittelyksi, mutta se on virhe! Tosiasiassa se on kertomus pienen pojan rakastumisesta ensisilmäyksellä. Minäkertoja, jonka myöhemmin opimme tuntemaan tohtori Faradaynä, kuvaa kartanoa ja ensikäyntiään siellä ihailevin sanakääntein: "Käynti teki minuun valtavan vaikutuksen. [...] lumouduin kaikesta näkemästäni." Poika lohkaisee mukaansa palan taloa, tammenterhokoristeen kipsilistasta. Seuraa yksi kirjan avainlauseista: "Olin varmaankin kuin mies, joka haluaa hiuskiehkuran naiselta johon hän on yhtäkkiä sokeasti rakastunut."
Kaipaus kartanoon saa voimansa työväenluokkaisesta taustasta johtuvasta alemmuuskompleksista ja toisaalta vastenmielisyydestä yläluokkaista ylemmyydentuntoa kohtaan. Alun pieni poika tajuaa kouriintuntuvasti eron ylhäisen Ayresin perheen ja kartanossa lastenhoitajana työskentelevän äitinsä välillä. Tohtori Faradayn ulkopuoliseen oloon ja toiseuteen suhteessa yläluokkaan palataan kirjassa uudestaan ja uudestaan. Kun Ayresin perheen jo aikuistuneet lapset ivailevat palvelijoitaan, Faradayn mielessä kuohahtaa, ja hän kokee Ayresien olevan kuin sukupuuttoon kuolemassa oleva "eristäytynyt heimo".
Ja tuhoa kohti totta tosiaan marssitaan vääjäämättä. Talo rapistuu, puutarha rehottaa, runsas palvelusväki on kutistunut yhdeksi ainoaksi sisäköksi, rahat eivät riitä edes koko talon lämpimänä pitämiseen tai sähkölaskujen maksamiseen. Lisäksi perhettä alkaa vainota jokin paha voima, joka ajaa perheenjäsenet yksi kerrallaan mielipuolisuuteen tai kuolemaan.
Mysteeri, johon haetaan ratkaisua on juuri kysymys siitä, mikä tai kuka on tuo paha voima. Waters ei suo meille sitä luksusta, että loppuratkaisu olisi yksiselitteinen. Ovatko perheen epäonni, tuhoutuminen ja talossa sattuvat merkilliset tapaukset jonkin yliluonnollisen aikaansaamaa vai voiko ne selittää mielen järkkymisellä, väsymyksellä, teknisillä vioilla tai muuten vain kuvittelulla, kuten tohtori Faraday ärsyttävyyteen asti väsymättä yrittää tehdä?
Minäpä kerron. Romaanista löytyvät mielestäni aivan selvät vinkit tapauksen breikkaamiseen, ja kun idean on kerran sisäistänyt, loistavat avainkohdat kirjan sivuilla kuin polkua reunustavat valot pimeässä yössä. Vihjeiden jono on niin johdonmukainen, ettei se voi olla sattumaa.
Ensinnäkin kirjassa mainitaan useaan otteeseen, että pahuus on tullut taloon vasta hiljattain. Kun Gyp-koira puree juhlaillallisilla vierailulla ollutta pikkutyttöä, ja sodassa vammautunut Roderick Ayres alkaa käyttäytyä oudosti, on Betty-sisäkkö ensimmäinen, joka väittää, että "tässä talossa asuu pahuus" ja lisää: "Se voi olla - uusi." Kirjan loppupuolella perheen tytär Caroline jankuttaa samaa: "Asiat ovat muuttuneet, menneet pieleen, menneet pahasti pieleen hyvin lyhyessä ajassa."
Muutoksen taitekohdaksi haarukoituu ajanjakso, jolloin Faraday ystävystyy Ayresin perheen kanssa. Roderick sanoo, että hänen "oireensa" alkoivat juhlailtana, siis samana iltana kun Faraday on ensimmäistä kertaa kartanossa kylässä Ayresin perheen ystävänä eikä pelkästään sattumalta lääkärikäynnillä. Kun Caroline ja Faraday spekuloivat, suorastaan väittelevät, siitä, kuka voisi olla ilkivallan takana, Faraday heittää epäilyksen varjon Bettyn päälle. Tämän Caroline kuitenkin torjuu naurettavana ajatuksena rinnastamalla sen toiseen, mielestään yhtä naurettavaan ajatukseen ja sanoo Faradaylle: "Yhtä hyvin voisi sanoa, että ongelmia on ilmennyt vasta sinun tulosi jälkeen!" Kirjailija yhtä aikaa tarjoaa lukijalle vihjeen ja johtaa häntä tarkoituksellisesti harhaan. Jo aiemmin on Roderick huutanut keskellä hulluuskohtaustaan Faradaylle: "Kuka saatana te ylipäätään olette? Miksi helvetissä olette täällä?" Eipä hullumpia kysymyksiä, Rod!
Tylsääkin tylsempi Faraday, yläluokkaisen perheen ympärillä asemattomassa asemassa liehuva Faraday, merkityksetön, köyhä maalaislääkäri Faraday on siis kiistatta epäilyksenalainen. Motiivikysymyskin on helppo: rakkaus kartanoon ja ambivalentti suhtautuminen yläluokkaan, mutta miten ihmeessä Faradayllä olisi mahdollisuus toteuttaa esimerkiksi seinän takaa kuuluva rapina tai palvelusväen kutsumiseen tarkoitettujen kellojen mystinen soiminen itsestään? Samalla tavalla kuin Faradayn mahdollinen syyllisyys, mainitaan sivulauseenomaisesti ja lainkaan painottamatta myös, että asioita tapahtuu juuri silloin kun Faraday on poissa. Joissain tapauksissa Faradayllä näyttäisi ainakin oman kertomansa mukaan olevan alibi niille ajoille jolloin sattuu ja tapahtuu. Vaikka ei olisikaan, mystisten tapahtumien fyysinen toteuttaminen vaikuttaa mahdottomalta.
Apuumme rientää kuitenkin toinen maalaislääkäri Seeley, joka pohtiessaan mysteeriota Faradayn kanssa referoi 1800-luvun loppupuolella kirjoitettua paranormaaleja ilmiöitä ja kummituskokemuksia käsittelevää teosta Phantasms of the Living, jonka mukaan "uniminä voisi tietyissä olosuhteissa irtaantua, lähteä liikkeelle, kulkea toiseen paikkaan ja näyttäytyä muille." Myös Caroline on lukenut kirjan ja vakuuttunut siitä, että jonkinlainen poltergeist tai muu ilmiö vainoaa perhettä. (Sivumennen sanottuna myös kirjailija Waters itse on tutustunut kyseiseen teokseen ja lukuisiin muihin samantapaisiin, jotka listataan kirjan lopussa kiitoksissa. Jos joku on kiinnostunut lukemaan parapsykologiasta, Watersin lista käy kelpo bibliografiasta.)
Ja nyt seuraa varsinainen läpimurtoni lukijana: Lähestulkoon kaikki pahimmat tapahtumat kartanossa pohjustetaan edellisessä luvussa maininnoilla siitä kuinka Faraday nukkuu levottomasti, näkee outoja unia ja herää aamulla väsyneenä. Kullekin perheenjäsenelle vuorollaan alkaa tapahtua pahoja asioita siinä vaiheessa, kun he joko uhkaavat kartanoelämän jatkuvuutta tai asettuvat poikkiteloin Faradayn kanssa. Kun Faraday kuulee, että Roderick on aikeissa myydä merkittävän osan kartanon tonttia, hän kauhistuu: "'Ette voi olla tosissanne', minä sanoin Rodille. 'Ei puistoa voi paloitella. Täytyyhän sille olla jokin vaihtoehto, vai mitä?'" Samalla vierailulla Rod loukkaa Faradayn tunteita, ja seuraavana yönä Faraday nukkuu huonosti "nähden synkkiä, väkivaltaisia unia", ja kartano kokee jälleen uuden takaiskun kun Rodin huone palaa käsittämättömällä tavalla ja mies itse suistuu lopullisesti hulluuteen.
Roderick on poissa pelistä, mutta Faraday ja Caroline kehittävät kaikella tapaa maailman epäromanttisimman ja kylmimmän rakkaussuhteen. Faradayn mieli lähtee jälleen vaeltamaan, "livahti kuin salametsästäjä ruohottunutta ajotietä pitkin, keinotteli turvonneen ulko-oven auki, hivuttautui ruudullisen marmorilattian yli ja hiipi hiljaista portaikkoa ylös kohti Carolinea kohti". Rouva Ayres ei ilahdu suhteesta, ja vaikuttaa siltä kuin tämä asenne sinetöisi hänen kohtalonsa. Sinä yönä kun rouva Ayres hirttäytyy, Faradayn yöunta kuvataan niinikään katkonaiseksi.
Kihlaus Carolinen kanssa ja ajatus esteettömästä pääsystä kartanonherraksi tekee Faradayn hilpeän iloiseksi huolimatta anoppikandidaatin kuolemasta. Poloinen Caroline ei kuitenkaan ymmärrä omaa parastaan vaan purkaa kihlauksen - huonompi homma. Mutta Caroline onkin jo ymmärtänyt sen mikä hidasälyisemmälle lukijalle täytyy vielä pukea sanoiksi: "Sanoit viikko sitten, että olet rakastunut minuun. Voitko sanoa rehellisesti, että tuntisit samoin, jos Hundreds ei olisi kotini?"
On selvää, ettei Carolinella ole mitään mahdollisuutta selvitä hengissä Faradayn uniminän käsittelystä. Kun koittaa yö, jonka piti olla Carolinen ja Faradayn hääyö, Faraday vaipuu autossaan "jonkinlaiseen levottomaan horrokseen". "Ja oli kuin olisin lähtenyt autosta ja kiiruhtanut Hundredsiin..." Aamulla Caroline on kuollut viimeisenä sananaan "sinä!", joka mitä ilmeisimmin oli Faradayn uniminälle kohdistettu.
Jos asia jäi vielä epäselväksi, viimeiset lauseet sinetöivät tulkinnan - Waters itse on sanonut, että kirjan viimeiset lauseet ovat avain kirjan tapahtumiin. Faraday käyskentelee tyhjässä kartanossa ja pohtii: "Mutta jos Hundreds Hallissa kummittelee, kummitus ei näyttäydy minulle. Petyn joka kerta, kun käännyn katsomaan, sillä näen vain haljenneen ikkunaruudun, ja tajuan että vääristyneet kasvot jotka katsovat siitä kaipaavasti ja hämmentyneinä, ovat omani."
Hyvä kirja kaiken kaikkiaan, ja siitä yksiselitteisenä osoituksena on se, etten muista koskaan aiemmin lukeneeni kirjaa tällä intensiteetillä kahta kertaa peräkkäin, käyttäneeni näin paljon aikaa sen arvosteluihin ja tulkintoihin perehtymiseen tai ainakaan valvoneeni kolmeen yöllä kirjoittamassa siitä esseetä blogiini.
