Yhä suuremmaksi yltyvällä, kauhun sekaisella äimistyksellä olen seurannut suomalaista keskustelukulttuuria näinä päivinä.
Minua ei huvita muistella kaikkea mitä olen lukenut ja nähnyt, mutta pinnistän yhden esimerkin vähän kauempaa. Siitä on nyt noin vuosi kun mielenosoituksessa, jonka aiheena oli ”naisrauha”, humalaista älämölöä pitävä nuorten miesten joukko syyti solvauksia naistoimittajan niskaan ja varmemmaksi vakuudeksi vähän tönäisi myös. Toimittaja Eve Väyrynen teki yhteenvedon muutaman julkisuudessa esiintyneen naisen saamasta kuvottavan aggressiivisesta palautteesta ja haastatteli tavoittamiaan nuoria miehiä.
Miesten vastaukset ovat paljonpuhuvia, ei niinkään sen perusteella mitä sanotaan, koska hyvin vähän sanotaan mitään, vaan miten sanotaan ja mitä jää sanomatta. Miehillä ei vaikuta olevan itsereflektointikykyä, kosketusta omiin motiiveihinsa eikä kielellistä kykyä käydä mielekästä keskustelua toimittajan kanssa. On selvää, etteivät he myöskään halua käydä keskustelua, vaikka juuri tiedotusvälineiden kautta he saisivat äänensä kuuluville, voisivat järkevällä tavalla kanavoida vihansa yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen.
Mieleen nousee hyvin vahvana kysymys: Kenen äidin poikia nämä ovat?
Lapsuudessani kuulin usein samantyyppisen kysymyksen: ”Kenenkäs tyttö sitä sinä olet?” Näin meillä maalla aikuiset kysyivät lapsilta, koska pienessä yhteisössä kaikki tunsivat kaikki, tai jos ei ihan tuntenutkaan, lapsen vanhemman nimen perusteella pystyi päättelemään kaikenlaista. Oma isäni oli vaarilleni, siis apelleen, aina ”Petrellin poika” – siinä oli kaiketi aavistuksen verran paheksuvaa sävyä mukana.
Nyt minä haluaisin kysyä tuon kysymyksen näiltä naisrauha-aktivisteilta ja muilta epämääräistä vihapuhetta suoltavilta nuorilta miehiltä: Kenenkäs poikia te olette? Haluaisin, että vastaus kertoisi minulle millaista heillä oli kotona kun he olivat pieniä poikia. Haluaisin tietää millaisia ihmisiä heidän isänsä, äitinsä, mumminsa, vaarinsa, siskonsa ja veljensä ovat ja olivat? Haluaisin kurkistaa heidän lapsuuteensa, koteihinsa, koko sukupolvien ketjuun, ja ymmärtää miten heidän kotonaan puhuttiin tytöistä, tyttöjen ja poikien suhteista, naisista.
Kysymykseen sisältyy myös syytös. Siihen sisältyy olettamus, että jotain, jossain vaiheessa on mennyt pahasti pieleen. Millainen äiti on miehellä, joka kantaa sisällään näin suurta vihaa?
Näiden kysymysten kanssa ollaan kuitenkin kaltevalla pinnalla. Äidit eivät määrittele lastensa elämän kulkua. Äitien mielipiteet eivät siirry sellaisinaan pojille. Maailman ihaninkaan äiti ei pysty vedenpitävästi estämään sitä, että pojasta tulee äärioikeistolainen, sivistyneeseen keskusteluun kykenemätön, huonosti aggressionsa hallitseva nais- tai muukalaisvihaajaöykkäri.
En silti voi olla ajattelematta, että naiset – äidit – ovat keskiössä. Yksittäisten äitien syyllistäminen on turhaa, mutta äitinä olemista tai perhe-elämää yleisesti, sen menestystekijöitä, sen arvostamista, suojelua ja tukea pitää tarkastella. Viha kytee ja leimahtaa liekkeihin sille suotuisissa olosuhteissa. Pelko nousee turvattomuudesta. On ymmärrettävä, poistettava ja ehkäistävä ne olosuhteet ja esimerkit, joista viha saa voimansa ja jotka ruokkivat pelkoa.
Naisten varassa perheet joko seisovat tai kaatuvat. Sehän jo tiedettiin, että tästä syystä kehitysapuakin kannattaa kohdentaa naisille. Naiset hoivaavat ja kasvattavat lapsia, huolehtivat siitä, että lapset käyvät koulussa, kannustavat elämässä eteenpäin. Investointi tyttöihin ja naisiin, siis äiteihin tai tuleviin äiteihin, on investointi yhteiskunnan vakauteen.
Tästä syystä on kysyttävä keitä ovat Facebookissa naispoliitikon lasten raiskausta toivovan Jarin äiti, Narinkkatorilla naistoimittajaa huorittelevan Kallen äiti ja bussipysäkillä sen pienen pinkkilenkkarisen mustan tytön perään ärisevän Samin äiti. On tutustuttava Jarin äitiin, Kallen äitiin ja Samin äitiin ja selvitettävä mikä meni pieleen.
Teksti on julkaistu alun perin Espoon vihreiden naisten blogissa 7.2.2017.
