Keskeisiä käsitteitä, huonosti käännettyä Habermasia ja päivittämättömiä päätelmiä

Julkisuus ja demokratia liittyvät läheisesti toisiinsa. 

Habermasin (1985) käyttämät saksankieliset termit havainnollistavat näkökulmia julkisuuteen paremmin kuin suomenkielinen sana julkisuus. Publizität viittaa julkistamiseen ja avoimuuden periaatteeseen kun taas Öffentlichkeit tarkoittaa yhteiskunnallisen elämän tilaa jossa julkisuus tapahtuu ja julkinen mielipide muodostetaan.

Julkisen mielipiteen käsitteeseen Habermas liittää aina poliittisen agendan, valtioon ja kansan yhteisiin asioihin liittyvien asioiden käsittelyn. Habermasilaisessa mielessä siis vaikkapa perheiden asioiden, kulttuurin ja viihteen ympärillä käytävä keskustelu ei kuulu osaksi sitä mitä julkiseksi mielipiteeksi kutsutaan, mikä arkisen kielenkäytön valossa tuntuu kummalliselta.

Vieroksun myös kapeuttavaa länsimaisuuskeskeisyyttä sekä turhan definitiivisiä päätelmiä vapaasta lehdistöstä ja demokraattisen kehityksen vääjäämättömyydestä, jotka ovat vähintäänkin kyseenalaisia sellaisten nykymaailman ilmiöiden valossa kuin Trump, Kiinan kasvojentunnistuskeinoäly tai kadonneet arabiprinsessat. Luentomateriaalissakin on ansaitusti kritisoitu Habermasia muun muassa rationaalisuuden määrittelemättä jättämisestä ja julkisuuden ymmärtämisestä vain yhtenä huomioimatta erilaisia vastajulkisuuksia ja erimielisyyksiä (Vähämaa 2019).

Habermasin toisen artikkelin (2009) keskeisen sanoman voisi tiivistää: Keskustelemalla ihmisryhmät voivat saavuttaa yhteisymmärryksen ja onnistuvat tekemään yhteisiä päätöksiä. Asia on toki arkikokemuksen valossa päinvänselvä, mutta on huojentavaa, että tutkimustuloksetkin todistavat että  yhteinen pohdinta ja keskustelu eivät vahvista ääripäiden mielipiteitä vaan kanavoivat ihmisten näkemyksiä samansuuntaisiksi.

Tällainen sävyisä, yhtenäinen, rationaalisiin päätöksiin johtava keskustelu kuulostaa ihanalta mutta utooppiselta, ja Habermas listaa itsekin lukuisia syitä miksi pohtiva keskustelu ei puhtaimmillaan toteudu, esimerkiksi koska vain tietyt tahot saavat mediassa äänensä kuuluville tai koska kansalaiset ovat vieraantuneet politiikasta.

Lähteet
Habermas, J. (1985) Julkisuus. Tiedotustutkimus 8(3), 17-22.

Habermas, J. (2009) Poliittinen viestintä mediayhteiskunnassa: Voiko demokratia yhä iloita episteemisestä ulottuvuudesta. Media ja Viestintä 32(3), 31-44.

Vähämaa, M. (2019) Julkisuus ja demokratia -kurssin materiaali. Helsingin yliopisto.

(Tämä kirjoitus on muokattu Helsingin yliopiston viestinnän laitoksen Julkisuus ja demokratia -kurssille kirjoittamastani luentotiivistelmästästä, muun muassa lähdeviitteitä on tätä verkkojulkaisua varten yksinkertaistettu luettavuuden parantamiseksi. Julkaisen kaikki tiivistelmät ja esseen blogissa. Tämä on sarjan toinen osa.)

Osallistumisen velvollisuus, oikeus ja ihanuus

Minut on yllättänyt kuinka painokkaasti demokratian käsitteeseen liitetään ihanne tai suorastaan vaatimus aktiivisesta osallistumisesta. Voisi kuvitella, että osallistuminen on (vain) oikeus. Asioihin vaikuttaminen esimerkiksi mielipiteitä torilla huutelemalla tai olemalla mukana valitsemassa kansanedustajia olisi demokratiaa kauneimmillaan.

Toiset eläisivät tietoisena tästä mahdollisuudesta ja päättäisivät jättää sen käyttämättä – mutta olisivat silti yhtäkaikki salamatkustajanomaisesti demokratiasta osallisia.

Juuri tämä tietoinen mahdollisuuden käyttämättä jättäminen on kiinnostavaa. Se että kansalaisuus velvoittaa osallistumaan, tuli esille heti alussa Helsingin yliopiston Julkisuus ja demokratia -kurssilla, jonka vuosi sitten kävin. Osallistumisaktiivisuuden lasku löytyy demokratian suurimpien haasteiden listalta Vähämaan kurssimateriaalissa (2019, 17).

Held kirjassaan Models of democracy (2006) nostaa esille kysymyksen mikä rooli on niillä jotka syystä tai toisesta eivät osallistu. Aktiivista kansalaisuutta ihailee myös Montesquieu. Ateenalainen Perikles ei tunne armoa epäaktiivisia kansalaisia kohtaan. Sanakäänteet ovat yksiselitteisen tuomitsevia: ”[…] we do not say that a man who takes no interest in politics is a man who minds his own business; we say that he has no business here at all”.

Demokratiaan liittyy kuitenkin kiinteästi myös vapauden ihanne (englanniksi freedom tai liberty, joilla on hienonhieno merkitysero mutta joita ainakin Held vaikuttaisi käyttävän synonymeinä). 1600-1800-lukujen liberaalidemokratia-ajatusten kehittäjät Hobbes, Locke, Bentham, Mill vanhempi ja nuorempi lähestyvät demokratian ideaa ja käytäntöä tutkimalla juuri vapauden laatua ja laajuutta.

Pohdin ulottuuko vapaus myös ”aktiiviseen” osallistumatta jättämiseen (ks. kuva), ja mielestäni vastaus on kyllä. Sekä päätöksellä osallistua että päätöksellä jättää osallistumatta on seurauksia, ja kumpaankin liittyy ongelmia ja rajoituksia. Tähän pohdintaan pitää vielä palata.

Lähteet

Held, D. (2006) Models of Democracy. Cambridge: Polity.

Vähämaa, M. (2019) Julkisuus ja demokratia -kurssin aloitusluennon materiaali. Helsingin yliopisto.

(Tämä kirjoitus on muokattu Helsingin yliopiston viestinnän laitoksen Julkisuus ja demokratia -kurssille kirjoittamastani luentotiivistelmästästä, muun muassa lähdeviitteitä on tätä verkkojulkaisua varten yksinkertaistettu luettavuuden parantamiseksi. Julkaisen kaikki tiivistelmät ja esseen blogissa. Tämä on sarjan ensimmäinen osa.)