Body positive vai läski?

Miten ihmeessä tuohon body positive -ajatteluun oikein pitäisi suhtautua? Se haastaa yleisen kansanterveydellisen näkökulman, jonka mukaan lihavuus on ongelma, sairaus, riski ja kansakunnan häpeä. Se on myös räikeässä ristiriidassa sen tosiasian kanssa, että hoikat, jopa anorektisen laihat tai treenatut kehot ovat vallitsevan ajattelutavan mukaan kauniimpia kuin pullukat, pömpöttävät ja löysät.

Tuosta vallitsevasta kauneuskäsityksestä kun puhuu, aina löytyy niitä, jotka vänkyttävät vastaan sellaisilla argumenteilla kuin: ”Moni mies tykkää vähän pullukammasta.” ”Kauneus on katsojan silmissä.” ”Kyllä runsasmuotoinenkin nainen voi olla kaunis ja tyylikäs.” Nämä ovat kaikki tietenkin aivan totta. Mutta. On älyllistä epärehellisyyttä väittää, etteikö vaikkapa naistenlehdissä kautta linjan – ja käsitykseni mukaan myös miestenlehdissä – ihanteeksi nosteta hoikkaa naista.

Olen rillutellut kaupunkien yöelämissä tarpeeksi tietääkseni, että miesten päät kääntyvät kun ohi kulkee kaunis timmivartaloinen nainen, mutta harvemman pää kääntyy kun ohi kulkee kaunis lihava nainen. Hiukkasen runsasmuotoinen nainen kauneus- ja muotimainoskuvissa on yritykseltä kannanotto, lihavia naisia ei näy ollenkaan (Ashley Graham on ainoa tuntemani poikkeus), laiha nainen on normi. Esiteltävän auton päällä keimailee edelleen kapeauumainen misukka. IT-alan tapahtumissa, joissa itse käyn ja joita tunnen, tapahtumajärjestäjien henkilökunta koostuu pääasiassa poikkeuksellisen miellyttäväkasvoisista, kaunisvartaloisista naisista. Itse asiassa en enää edes jaksaisi kirjoittaa näitä argumentteja, minusta laihuuskauneuden hegemonia tässä universumissa on päivänselvä ja tulee ilmi ihan normaalissa arkipäivässäkin, joka päivä, joka hetki. Muun väittäminen on turhaa leukojen louskutusta.

Ja sitten on tämä kansanterveysasia, herra mun vereni. ”Lihavuus aiheuttaa yhteiskunnalle kustannuksia.” Olette varmaan tämäntyyppisen lauseen observoineet tsiljoona kertaa? Niin minäkin. Että sen lisäksi että olet ruma, olet myös kuluerä, yhteiskunnallisesti haitallinen ja näinollen vastuuton ihminen. Harvemmin – mutta joskus sentään – saa lukea, että todellisuudessa ne lihavuuden haitat alkavat ilmetä vasta siinä vaiheessa kun ylipainoa on ns. sairaalloisen paljon. Sellaistakin olen kuullut väitettävän, että lääketieteellisen normaalipainon puhumattakaan ihannepainon raja on liian alhainen. On itse asiassa ihan ”normaalia” ja jopa terveellistä olla sillä lukema-alueella jota kutsutaan lieväksi ylipainoksi tai jopa sillä jota kutsutaan merkittäväksi ylipainoksi.

Minä en keksi mitään ekstrakulua jonka olisin yhteiskunnalle aiheuttanut olemalla ylipainoinen. Olisin kiinnostunut tietämään, jos joku keksii, millä tavalla minun painoni on haitallinen. En ole koskaan käynyt lääkärissä ylipainosta johtuen tai ylipainon aiheuttaman sairauden, kivun tai säryn vuoksi – koska sellaisia ei minulla ole. Sen sijaan vaikkapa ahkerasti liikuntaa harrastavat ihmiset ravaavat jatkuvasti lääkärissä, koska jokin nikama on pois paikoiltaan, lihas revähtänyt tai ranteessa hiusmurtuma. Minä olen ollut noin kolmasosan elämästäni ylipainoinen enkä koskaan ole käynyt lääkärissä siksi että nikama on pois paikoiltaan, lihas revähtänyt tai ranteessa ollut hiusmurtuma. (Totuuden nimissä pitää sanoa, että olen tässä kolme viikkoa harkinnut lääkäriin menemistä, koska ilmeisesti jotenkin revähdytin reiteni joogassa. MOT.) Todennäköisesti myös kuolen aikaisemmin kuin kansan vastuuntuntoisesti syövä ja liikkuva osa, joten säästän siinäkin yhteiskunnan kuluja kun ei minulle tarvitse niitä vaippoja vaihtaa vuositolkulla.

No niin, pääsisinköhän minä eteenpäin pointtini kanssa. Siitä body-positiivisuudesta. Sillä on siis vastassaan kaksi hirviömäisen valtavaa voimaa: vallitseva, syvään juurtunut kauneuskäsitys sekä kansanterveydellinen propaganda, jonka mukaan lihavat ihmiset ovat rutto, joka pitää maan päältä poistaa.

Ensimmäistä, siis vallitsevaa kauneuskäsitystä kannatan itsekin enkä pysty millään tavalla argumentoimaan sitä vastaan: Käsi sydämellä nyt, kenen mielestä selluliittipylly on kauniimpi kuin napakka, treenattu, sileäihoinen pylly? Kenen mielestä roikkuva raskausarpinen maha on kauniimpi kuin litteä tai aavistuksen verran lonkkaluiden välissä kaartuva maha? No ei oikeasti kenenkään. Sen sijaan voidaan kyllä hyväksyä selluliittipyllyt ja raskausmahat ja elää niiden kanssa eivätkä ne kenenkään ihmisarvoa muuta, ja tätä ilosanomaa body-positiivisuusliike mielellään edistäköön. Mutta turha tulla väittämään lihavaa vartaloa - siis esimerkiksi minun vartaloani - kauniiksi. Ja käytän tässä nyt siis sanaa ”kauneus” merkityksessä viehättävyys, sex appeal tai suomalaisittain ”pantavuus”. Eikä tarvitse nyt yhtään kenenkään myönteistä ajattelua harrastavan kukkahattutädin tulla tänne huutelemaan mistään sisäisestä kauneudesta.

Toisekseen, ja tämä on tärkeä asia: Body-positiivisuusihmiset voisivat ottaa asiakseen korjata kansanterveyspropagandan vääriä väittämiä. Tämä liittyy hyvin läheisesti yllä mainittuun ihmisarvoon. He voisivat tuoda esille esimerkiksi vaarallisten urheilulajien harrastamisen haittoja, laskea urheiluvammojen hoitamisen kustannuksia, varoitella ortoreksiasta, ja edistää muuta tällaista suhteellisuudentajua lisäävää, ihmisystävällistä agendaa.

Ei kai auta kuin johtopäätelmäksi lausua se, että suhtautumiseni body positive -ajatteluun on ambiventti ja vaikea. Se on vähän sillä tavalla njääääh tai yes but. Koska tämä virtaviivaisen jämäkkä ”njääääh tai yes but” -mielipiteeni kuitenkin edelleen sallii aiheen kehittelyn, palaan tähän ehkä vielä.

Äidit nuo toivossa väkevät

Yhä suuremmaksi yltyvällä, kauhun sekaisella äimistyksellä olen seurannut suomalaista keskustelukulttuuria näinä päivinä.

Minua ei huvita muistella kaikkea mitä olen lukenut ja nähnyt, mutta pinnistän yhden esimerkin vähän kauempaa. Siitä on nyt noin vuosi kun mielenosoituksessa, jonka aiheena oli ”naisrauha”, humalaista älämölöä pitävä nuorten miesten joukko syyti solvauksia naistoimittajan niskaan ja varmemmaksi vakuudeksi vähän tönäisi myös. Toimittaja Eve Väyrynen teki yhteenvedon muutaman julkisuudessa esiintyneen naisen saamasta kuvottavan aggressiivisesta palautteesta ja haastatteli tavoittamiaan nuoria miehiä.

Miesten vastaukset ovat paljonpuhuvia, ei niinkään sen perusteella mitä sanotaan, koska hyvin vähän sanotaan mitään, vaan miten sanotaan ja mitä jää sanomatta. Miehillä ei  vaikuta olevan itsereflektointikykyä, kosketusta omiin motiiveihinsa eikä kielellistä kykyä käydä mielekästä keskustelua toimittajan kanssa. On selvää, etteivät he myöskään halua käydä keskustelua, vaikka juuri tiedotusvälineiden kautta he saisivat äänensä kuuluville, voisivat järkevällä tavalla kanavoida vihansa yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen.

Mieleen nousee hyvin vahvana kysymys: Kenen äidin poikia nämä ovat?

Lapsuudessani kuulin usein samantyyppisen kysymyksen: ”Kenenkäs tyttö sitä sinä olet?” Näin meillä maalla aikuiset kysyivät lapsilta, koska pienessä yhteisössä kaikki tunsivat kaikki, tai jos ei  ihan tuntenutkaan, lapsen vanhemman nimen perusteella pystyi päättelemään kaikenlaista. Oma isäni oli vaarilleni, siis apelleen, aina ”Petrellin poika” – siinä oli kaiketi aavistuksen verran paheksuvaa sävyä mukana.

Nyt minä haluaisin kysyä tuon kysymyksen näiltä naisrauha-aktivisteilta ja muilta epämääräistä vihapuhetta suoltavilta nuorilta miehiltä: Kenenkäs poikia te olette? Haluaisin, että vastaus kertoisi minulle millaista heillä oli kotona kun he olivat pieniä poikia. Haluaisin tietää millaisia ihmisiä heidän isänsä, äitinsä, mumminsa, vaarinsa, siskonsa ja veljensä ovat ja olivat? Haluaisin kurkistaa heidän lapsuuteensa, koteihinsa, koko sukupolvien ketjuun, ja ymmärtää miten heidän kotonaan puhuttiin tytöistä, tyttöjen ja poikien suhteista, naisista.

Kysymykseen sisältyy myös syytös. Siihen sisältyy olettamus, että jotain, jossain vaiheessa on mennyt pahasti pieleen. Millainen äiti on miehellä, joka kantaa sisällään näin suurta vihaa?

Näiden kysymysten kanssa ollaan kuitenkin kaltevalla pinnalla. Äidit eivät määrittele lastensa elämän kulkua. Äitien mielipiteet eivät siirry sellaisinaan pojille. Maailman ihaninkaan äiti ei pysty vedenpitävästi estämään sitä, että pojasta tulee äärioikeistolainen, sivistyneeseen keskusteluun kykenemätön, huonosti aggressionsa hallitseva nais- tai muukalaisvihaajaöykkäri.

En silti voi olla ajattelematta, että naiset – äidit – ovat keskiössä. Yksittäisten äitien syyllistäminen on turhaa, mutta äitinä olemista tai perhe-elämää yleisesti, sen menestystekijöitä, sen arvostamista, suojelua ja tukea pitää tarkastella. Viha kytee ja leimahtaa liekkeihin sille suotuisissa olosuhteissa. Pelko nousee turvattomuudesta. On ymmärrettävä, poistettava ja ehkäistävä ne olosuhteet ja esimerkit, joista viha saa voimansa ja jotka ruokkivat pelkoa.

Naisten varassa perheet joko seisovat tai kaatuvat. Sehän jo tiedettiin, että tästä syystä kehitysapuakin kannattaa kohdentaa naisille. Naiset hoivaavat ja kasvattavat lapsia, huolehtivat siitä, että lapset käyvät koulussa, kannustavat elämässä eteenpäin. Investointi tyttöihin ja naisiin, siis äiteihin tai tuleviin äiteihin, on investointi yhteiskunnan vakauteen.

Tästä syystä on kysyttävä keitä ovat Facebookissa naispoliitikon lasten raiskausta toivovan Jarin äiti, Narinkkatorilla naistoimittajaa huorittelevan Kallen äiti ja bussipysäkillä sen pienen pinkkilenkkarisen mustan tytön perään ärisevän Samin äiti. On tutustuttava Jarin äitiin, Kallen äitiin ja Samin äitiin ja selvitettävä mikä meni pieleen.


Teksti on julkaistu alun perin Espoon vihreiden naisten blogissa 7.2.2017.