Keskeisiä käsitteitä, huonosti käännettyä Habermasia ja päivittämättömiä päätelmiä

Julkisuus ja demokratia liittyvät läheisesti toisiinsa. 

Habermasin (1985) käyttämät saksankieliset termit havainnollistavat näkökulmia julkisuuteen paremmin kuin suomenkielinen sana julkisuus. Publizität viittaa julkistamiseen ja avoimuuden periaatteeseen kun taas Öffentlichkeit tarkoittaa yhteiskunnallisen elämän tilaa jossa julkisuus tapahtuu ja julkinen mielipide muodostetaan.

Julkisen mielipiteen käsitteeseen Habermas liittää aina poliittisen agendan, valtioon ja kansan yhteisiin asioihin liittyvien asioiden käsittelyn. Habermasilaisessa mielessä siis vaikkapa perheiden asioiden, kulttuurin ja viihteen ympärillä käytävä keskustelu ei kuulu osaksi sitä mitä julkiseksi mielipiteeksi kutsutaan, mikä arkisen kielenkäytön valossa tuntuu kummalliselta.

Vieroksun myös kapeuttavaa länsimaisuuskeskeisyyttä sekä turhan definitiivisiä päätelmiä vapaasta lehdistöstä ja demokraattisen kehityksen vääjäämättömyydestä, jotka ovat vähintäänkin kyseenalaisia sellaisten nykymaailman ilmiöiden valossa kuin Trump, Kiinan kasvojentunnistuskeinoäly tai kadonneet arabiprinsessat. Luentomateriaalissakin on ansaitusti kritisoitu Habermasia muun muassa rationaalisuuden määrittelemättä jättämisestä ja julkisuuden ymmärtämisestä vain yhtenä huomioimatta erilaisia vastajulkisuuksia ja erimielisyyksiä (Vähämaa 2019).

Habermasin toisen artikkelin (2009) keskeisen sanoman voisi tiivistää: Keskustelemalla ihmisryhmät voivat saavuttaa yhteisymmärryksen ja onnistuvat tekemään yhteisiä päätöksiä. Asia on toki arkikokemuksen valossa päinvänselvä, mutta on huojentavaa, että tutkimustuloksetkin todistavat että  yhteinen pohdinta ja keskustelu eivät vahvista ääripäiden mielipiteitä vaan kanavoivat ihmisten näkemyksiä samansuuntaisiksi.

Tällainen sävyisä, yhtenäinen, rationaalisiin päätöksiin johtava keskustelu kuulostaa ihanalta mutta utooppiselta, ja Habermas listaa itsekin lukuisia syitä miksi pohtiva keskustelu ei puhtaimmillaan toteudu, esimerkiksi koska vain tietyt tahot saavat mediassa äänensä kuuluville tai koska kansalaiset ovat vieraantuneet politiikasta.

Lähteet
Habermas, J. (1985) Julkisuus. Tiedotustutkimus 8(3), 17-22.

Habermas, J. (2009) Poliittinen viestintä mediayhteiskunnassa: Voiko demokratia yhä iloita episteemisestä ulottuvuudesta. Media ja Viestintä 32(3), 31-44.

Vähämaa, M. (2019) Julkisuus ja demokratia -kurssin materiaali. Helsingin yliopisto.

(Tämä kirjoitus on muokattu Helsingin yliopiston viestinnän laitoksen Julkisuus ja demokratia -kurssille kirjoittamastani luentotiivistelmästästä, muun muassa lähdeviitteitä on tätä verkkojulkaisua varten yksinkertaistettu luettavuuden parantamiseksi. Julkaisen kaikki tiivistelmät ja esseen blogissa. Tämä on sarjan toinen osa.)

Osallistumisen velvollisuus, oikeus ja ihanuus

Minut on yllättänyt kuinka painokkaasti demokratian käsitteeseen liitetään ihanne tai suorastaan vaatimus aktiivisesta osallistumisesta. Voisi kuvitella, että osallistuminen on (vain) oikeus. Asioihin vaikuttaminen esimerkiksi mielipiteitä torilla huutelemalla tai olemalla mukana valitsemassa kansanedustajia olisi demokratiaa kauneimmillaan.

Toiset eläisivät tietoisena tästä mahdollisuudesta ja päättäisivät jättää sen käyttämättä – mutta olisivat silti yhtäkaikki salamatkustajanomaisesti demokratiasta osallisia.

Juuri tämä tietoinen mahdollisuuden käyttämättä jättäminen on kiinnostavaa. Se että kansalaisuus velvoittaa osallistumaan, tuli esille heti alussa Helsingin yliopiston Julkisuus ja demokratia -kurssilla, jonka vuosi sitten kävin. Osallistumisaktiivisuuden lasku löytyy demokratian suurimpien haasteiden listalta Vähämaan kurssimateriaalissa (2019, 17).

Held kirjassaan Models of democracy (2006) nostaa esille kysymyksen mikä rooli on niillä jotka syystä tai toisesta eivät osallistu. Aktiivista kansalaisuutta ihailee myös Montesquieu. Ateenalainen Perikles ei tunne armoa epäaktiivisia kansalaisia kohtaan. Sanakäänteet ovat yksiselitteisen tuomitsevia: ”[…] we do not say that a man who takes no interest in politics is a man who minds his own business; we say that he has no business here at all”.

Demokratiaan liittyy kuitenkin kiinteästi myös vapauden ihanne (englanniksi freedom tai liberty, joilla on hienonhieno merkitysero mutta joita ainakin Held vaikuttaisi käyttävän synonymeinä). 1600-1800-lukujen liberaalidemokratia-ajatusten kehittäjät Hobbes, Locke, Bentham, Mill vanhempi ja nuorempi lähestyvät demokratian ideaa ja käytäntöä tutkimalla juuri vapauden laatua ja laajuutta.

Pohdin ulottuuko vapaus myös ”aktiiviseen” osallistumatta jättämiseen (ks. kuva), ja mielestäni vastaus on kyllä. Sekä päätöksellä osallistua että päätöksellä jättää osallistumatta on seurauksia, ja kumpaankin liittyy ongelmia ja rajoituksia. Tähän pohdintaan pitää vielä palata.

Lähteet

Held, D. (2006) Models of Democracy. Cambridge: Polity.

Vähämaa, M. (2019) Julkisuus ja demokratia -kurssin aloitusluennon materiaali. Helsingin yliopisto.

(Tämä kirjoitus on muokattu Helsingin yliopiston viestinnän laitoksen Julkisuus ja demokratia -kurssille kirjoittamastani luentotiivistelmästästä, muun muassa lähdeviitteitä on tätä verkkojulkaisua varten yksinkertaistettu luettavuuden parantamiseksi. Julkaisen kaikki tiivistelmät ja esseen blogissa. Tämä on sarjan ensimmäinen osa.)

Kalikka kalahtaa helposti syyllistyvään äitiin

Kylläpä todellakin on viestintä taitolaji! Somestania raivostui eilen, kun Helsingin kaupungin kotiväkivallan vastainen kampanja pääsi vauhtiin. Kampanjan videossa korppi kaappaa lapsen sillä aikaa kun äiti pysähtyy lukemaan tekstiviestiä, ja kampanjan julisteissa lapset ja koira touhuavat omiaan sillä aikaa kun äiti näpyttelee pädiä. Tekstissä sanotaan: Välinpitämättömyys on nykypäivän väkivaltaa. (Jos et tiedä, mistä on kyse, tsekkaa täältä tai täältä tai täältä.)

Helsingin kaupunki ja kampanjan suunnitellut mainostoimisto saavat ansionsa mukaan. Edes väittämä jonka mukaan mainonta on onnistunutta kun se herättää keskustelua ja huomiota, ei tunnu oikeutetulta tässä tapauksessa. On huutava vääryys, että samaan aikaan kun joka kadunkulmassa vaikerretaan lastensuojelun vähistä resursseista, kaupungilla on varaa lohkaista kymmenien tuhansien eurojen siivu asialle, joka ei suurin lastensuojeluhuolemme ole. Ihan aiheesta on älähtänyt esimerkiksi Naisasialiitto Unioni turvakotien puolesta. Unioni myös julkaisi kampanjajulisteesta uuden version:

Julisteen ja videon kuvaamien tilanteiden määritteleminen väkivallaksi kertoo kehityksestä joka on analoginen medikalisoitumisen kanssa: Kaikki alkaa näyttää sairaudelta/väkivallalta. Helsinkiläinen yliopistonlehtori kirjoittaa Helsingin Sanomien mielipidepalstalla tänään: "Väkivallan lavealla määrittelyllä kampanjan tapaan on riskinsä. Jos kaikenlaiset vuorovaikutuksen pulmat määritellään väkivallaksi, voi paradoksaalisesti käydä niin, että vakavat ja puuttumista vaativat väkivallan muodot katoavat näkyvistä."

Vaan löytyy niitäkin, joiden mielestä tässä ollaan ihan oikealla asialla, ja vieläpä niin, että ne, joita ärsyttää, ovatkin itse niitä, joiden pitäisi mainoksen kannustamana ymmärtää tehdä parannus. Se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa.

Ja toden totta, olen kalikka-asiasta täsmälleen samaa mieltä.

Syväluetaanpa mainosta hieman: Siinä hyväosainen, korkeasti koulutettu, kauniissa, valkoisessa, design-huonekaluin kalustetussa talossa asuva mukiinmenevän näköinen äiti on syventynyt lukemaan kauneusblogia. Isä on varmaankin töissä tienaamassa rahaa, koska äidillä on varaa olla kotona valoisuudesta päätellen päiväsaikaan jo kouluikää lähentelevien lasten kanssa. Perhe on siis päättänyt panostaa lapsiin äidin kokopäiväisen ajankäytön ja menetetyn palkan muodossa. Kauniisti puetut, hyvinvoivan näköiset lapset käyttävät tilaisuutta hyväkseen ja riehuvat, samoin koira on villiintynyt. Tytöllä on ikäkauteen kuuluva raivokohtaus - jep jep, nämä tiedetään - kun taas poika on tyytyväinen, kun ei äiti ole koko ajan kieltämässä kaikkea hauskaa.

Kuvassa ei ole yhtään, ei kertakaikkiaan ainuttakaan todellisesta välinpitämättömyydestä tai heitteillejätöstä kertovaa elementtiä. Itse asiassa harvassa lapsiperheessä arki on ihan näin kauniin näköistä. Kuvan äidille antaisin vertaistukena ainoastaan yhden neuvon: Kartellin Bourgie-valaisin on sooo last season, suosittelen vaihtamaan sen vaikkapa Foscarinin Lumiereen, siihen uudempaan Lumiereen.

Silti kalikka kalahtaa, koska tunnistammehan me hyväosaiset, korkeasti koulutetut, kauniissa valkoisissa taloissa asuvat äidit tuosta kuvasta itsemme. Mehän olemme lukeneet lukemasta päästyämme varhaisesta vuorovaikutuksesta ja hyväksyvän katseen ja katsekontaktin merkityksestä. Me puemme, pesemme, kampaamme, niistämme, syötämme, nukutamme, ulkoilutamme, leikitämme. Laitamme suppoja, luemme kirjoja, soseutamme kukkakaalia, vertailemme pyykkiaineita, lajittelemme legoja, pyyhimme kyyneleitä ja laulamme tiutau tilhi äidin ryytimaassa vaikka sata kertaa, jos se nukahtamisen kannalta on välttämätöntä.

Kalikka todellakin kalahtaa, koska meitä on niin helppo syyllistää. Mietimme teimmekö sittenkään tarpeeksi. Itse tuijottelin silmäni kipeiksi omaa vauvaani aikoinaan 14 vuotta sitten, ettei lapsen onni ja menestys siitä ainakaan jäisi kiinni, ettei silmiin ole katsottu. Laittaapa siinä sitten Helsingin kaupunki lehteen ilmoituksen, että lehden lukeminen pädiltä on väkivaltaa puhumattakaan tekstiviestin katsomisesta silloin kun eeppinen lapsen kohtaamistilanne on meneillään - voi herranpieksut miten minä siitä syyllistyn!

Ihan liikaa olen tekstaillut ja whatsappaillut, ihan liikaa olen seurannut blogeja, ihan liikaa olen katsonut Kim Kardashianin kuvia Instassa. Nytkin olen tässä tietokoneella! Lapsi on tosin koulussa, enkä voi häntä kohdata eeppisesti tai muutenkaan, mutta varmasti voisin tämänkin hetken jotenkin käyttää hänen hyvinvointinsa edistämiseksi vaikkapa pullaa leipomalla. Pullantuoksu, you know.

Kalikka todellakin kalahtaa - mutta se kalahtaa väärään kohteeseen! Tällä mainoksella on - tahallisesti tai tahattomasti - onnistuttu syyllistämään juuri sitä äitijoukkoa, joka kantaa vastuuta paitsi omista lapsistaan, myös muiden lapsista ja on laajasti ottaen koko yhteiskunnan selkäranka.

Tämä on se syy miksi minä älähdän.