Mies ja kartano

*** Sisältää juonipaljastuksia ***

Minä olen sellainen jänishousu, että pelkäsin niin paljon Sarah Watersin Vieras kartanossa -kirjaa lukiessani, etten uskaltanut mennä yksin illalla talomme alakertaan. Sinällään hämmästyttävää, koska mikään ei valmistanut minua kirjaan tarttuessani siihen, että tuleman pitää poemaista goottikauhua.

Sarah Waters kirjailijana oli tuttu yhden kirjan verran, ihan erilaisen kirjan (Parempaa väkeä). Vieras kartanossa oli ensitulkintani mukaan 1940-luvun brittiläisen luokkayhteiskunnan murrosta kuvaava sukutarina, mutta siirrähtikin paranormaaleja ilmiöitä sisällään pitävään kauhugenreen niin yllättäen, että jäin kyselemään itseltäni luenko tätä jotenkin vihksahtaneesti.

Minun oli ihan pakko vilkaista loppuratkaisu jo etukäteen - sivumennen sanoen en tullut siitä siinä vaiheessa hullua hurskaammaksi - ja kun sain kirjan luetuksi, oli niin ikään pakko lukea viisi Guardianissa julkaistua kirjoitusta, yksi webchat yhdessä Sarah Watersin kanssa, pari englanninkielistä ja pari suomenkielistä arvostelua kirjablogeissa, soveltuvin osin Wikipediaa ja jonkun verran nettikeskustelua.

Kun olin tämän verran sivistänyt itseäni, ja päässyt käsitykseen siitä, mitä kirjailija itse painotti, olin vakuuttunut siitä, että tämä pähkinä kyllä rikki puraistaan. Kävin siis kirjan kimppuun uudelleen, ja  mielestäni pähkinä on puraistu, ja julistan täten, että kirjassa on kyse miehen rakkaudesta taloon. Lukija tulkitsee luonnollisesti ensimmäisen luvun kuvauksen kartanosta tapahtumapaikan esittelyksi, mutta se on virhe! Tosiasiassa se on kertomus pienen pojan rakastumisesta ensisilmäyksellä. Minäkertoja, jonka myöhemmin opimme tuntemaan tohtori Faradaynä, kuvaa kartanoa ja ensikäyntiään siellä ihailevin sanakääntein: "Käynti teki minuun valtavan vaikutuksen. [...] lumouduin kaikesta näkemästäni." Poika lohkaisee mukaansa palan taloa, tammenterhokoristeen kipsilistasta. Seuraa yksi kirjan avainlauseista: "Olin varmaankin kuin mies, joka haluaa hiuskiehkuran naiselta johon hän on yhtäkkiä sokeasti rakastunut."

Kaipaus kartanoon saa voimansa työväenluokkaisesta taustasta johtuvasta alemmuuskompleksista ja toisaalta vastenmielisyydestä yläluokkaista ylemmyydentuntoa kohtaan. Alun pieni poika tajuaa kouriintuntuvasti eron ylhäisen Ayresin perheen ja kartanossa lastenhoitajana työskentelevän äitinsä välillä. Tohtori Faradayn ulkopuoliseen oloon ja toiseuteen suhteessa yläluokkaan palataan kirjassa uudestaan ja uudestaan. Kun Ayresin perheen jo aikuistuneet lapset ivailevat palvelijoitaan, Faradayn mielessä kuohahtaa, ja hän kokee Ayresien olevan kuin sukupuuttoon kuolemassa oleva "eristäytynyt heimo".

Ja tuhoa kohti totta tosiaan marssitaan vääjäämättä. Talo rapistuu, puutarha rehottaa, runsas palvelusväki on kutistunut yhdeksi ainoaksi sisäköksi, rahat eivät riitä edes koko talon lämpimänä pitämiseen tai sähkölaskujen maksamiseen. Lisäksi perhettä alkaa vainota jokin paha voima, joka ajaa perheenjäsenet yksi kerrallaan mielipuolisuuteen tai kuolemaan.

Mysteeri, johon haetaan ratkaisua on juuri kysymys siitä, mikä tai kuka on tuo paha voima. Waters ei suo meille sitä luksusta, että loppuratkaisu olisi yksiselitteinen. Ovatko perheen epäonni, tuhoutuminen ja talossa sattuvat merkilliset tapaukset jonkin yliluonnollisen aikaansaamaa vai voiko ne selittää mielen järkkymisellä, väsymyksellä, teknisillä vioilla tai muuten vain kuvittelulla, kuten tohtori Faraday ärsyttävyyteen asti väsymättä yrittää tehdä?

Minäpä kerron. Romaanista löytyvät mielestäni aivan selvät vinkit tapauksen breikkaamiseen, ja kun idean on kerran sisäistänyt, loistavat avainkohdat kirjan sivuilla kuin polkua reunustavat valot pimeässä yössä. Vihjeiden jono on niin johdonmukainen, ettei se voi olla sattumaa.

Ensinnäkin kirjassa mainitaan useaan otteeseen, että pahuus on tullut taloon vasta hiljattain. Kun Gyp-koira puree juhlaillallisilla vierailulla ollutta pikkutyttöä, ja sodassa vammautunut Roderick Ayres alkaa käyttäytyä oudosti, on Betty-sisäkkö ensimmäinen, joka väittää, että "tässä talossa asuu pahuus" ja lisää: "Se voi olla - uusi." Kirjan loppupuolella perheen tytär Caroline jankuttaa samaa: "Asiat ovat muuttuneet, menneet pieleen, menneet pahasti pieleen hyvin lyhyessä ajassa."

Muutoksen taitekohdaksi haarukoituu ajanjakso, jolloin Faraday ystävystyy Ayresin perheen kanssa. Roderick sanoo, että hänen "oireensa" alkoivat juhlailtana, siis samana iltana kun Faraday on ensimmäistä kertaa kartanossa kylässä Ayresin perheen ystävänä eikä pelkästään sattumalta lääkärikäynnillä. Kun Caroline ja Faraday spekuloivat, suorastaan väittelevät, siitä, kuka voisi olla ilkivallan takana, Faraday heittää epäilyksen varjon Bettyn päälle. Tämän Caroline kuitenkin torjuu naurettavana ajatuksena rinnastamalla sen toiseen, mielestään yhtä naurettavaan ajatukseen ja sanoo Faradaylle: "Yhtä hyvin voisi sanoa, että ongelmia on ilmennyt vasta sinun tulosi jälkeen!" Kirjailija yhtä aikaa tarjoaa lukijalle vihjeen ja johtaa häntä tarkoituksellisesti harhaan. Jo aiemmin on Roderick huutanut keskellä hulluuskohtaustaan Faradaylle: "Kuka saatana te ylipäätään olette? Miksi helvetissä olette täällä?" Eipä hullumpia kysymyksiä, Rod!

Tylsääkin tylsempi Faraday, yläluokkaisen perheen ympärillä asemattomassa asemassa liehuva Faraday, merkityksetön, köyhä maalaislääkäri Faraday on siis kiistatta epäilyksenalainen. Motiivikysymyskin on helppo: rakkaus kartanoon ja ambivalentti suhtautuminen yläluokkaan, mutta miten ihmeessä Faradayllä olisi mahdollisuus toteuttaa esimerkiksi seinän takaa kuuluva rapina tai palvelusväen kutsumiseen tarkoitettujen kellojen mystinen soiminen itsestään? Samalla tavalla kuin Faradayn mahdollinen syyllisyys, mainitaan sivulauseenomaisesti ja lainkaan painottamatta myös, että asioita tapahtuu juuri silloin kun Faraday on poissa. Joissain tapauksissa Faradayllä näyttäisi ainakin oman kertomansa mukaan olevan alibi niille ajoille jolloin sattuu ja tapahtuu. Vaikka ei olisikaan, mystisten tapahtumien fyysinen toteuttaminen vaikuttaa mahdottomalta.

Apuumme rientää kuitenkin toinen maalaislääkäri Seeley, joka pohtiessaan mysteeriota Faradayn kanssa referoi 1800-luvun loppupuolella kirjoitettua paranormaaleja ilmiöitä ja kummituskokemuksia käsittelevää teosta Phantasms of the Living, jonka mukaan "uniminä voisi tietyissä olosuhteissa irtaantua, lähteä liikkeelle, kulkea toiseen paikkaan ja näyttäytyä muille." Myös Caroline on lukenut kirjan ja vakuuttunut siitä, että jonkinlainen poltergeist tai muu ilmiö vainoaa perhettä. (Sivumennen sanottuna myös kirjailija Waters itse on tutustunut kyseiseen teokseen ja lukuisiin muihin samantapaisiin, jotka listataan kirjan lopussa kiitoksissa. Jos joku on kiinnostunut lukemaan parapsykologiasta, Watersin lista käy kelpo bibliografiasta.)

Ja nyt seuraa varsinainen läpimurtoni lukijana: Lähestulkoon kaikki pahimmat tapahtumat kartanossa pohjustetaan edellisessä luvussa maininnoilla siitä kuinka Faraday nukkuu levottomasti, näkee outoja unia ja herää aamulla väsyneenä. Kullekin perheenjäsenelle vuorollaan alkaa tapahtua pahoja asioita siinä vaiheessa, kun he joko uhkaavat kartanoelämän jatkuvuutta tai asettuvat poikkiteloin Faradayn kanssa. Kun Faraday kuulee, että Roderick on aikeissa myydä merkittävän osan kartanon tonttia, hän kauhistuu: "'Ette voi olla tosissanne', minä sanoin Rodille. 'Ei puistoa voi paloitella. Täytyyhän sille olla jokin vaihtoehto, vai mitä?'" Samalla vierailulla Rod loukkaa Faradayn tunteita, ja seuraavana yönä Faraday nukkuu huonosti "nähden synkkiä, väkivaltaisia unia", ja kartano kokee jälleen uuden takaiskun kun Rodin huone palaa käsittämättömällä tavalla ja mies itse suistuu lopullisesti hulluuteen.

Roderick on poissa pelistä, mutta Faraday ja Caroline kehittävät kaikella tapaa maailman epäromanttisimman ja kylmimmän rakkaussuhteen. Faradayn mieli lähtee jälleen vaeltamaan, "livahti kuin salametsästäjä ruohottunutta ajotietä pitkin, keinotteli turvonneen ulko-oven auki, hivuttautui ruudullisen marmorilattian yli ja hiipi hiljaista portaikkoa ylös kohti Carolinea kohti". Rouva Ayres ei ilahdu suhteesta, ja vaikuttaa siltä kuin tämä asenne sinetöisi hänen kohtalonsa. Sinä yönä kun rouva Ayres hirttäytyy, Faradayn yöunta kuvataan niinikään katkonaiseksi.

Kihlaus Carolinen kanssa ja ajatus esteettömästä pääsystä kartanonherraksi tekee Faradayn hilpeän iloiseksi huolimatta anoppikandidaatin kuolemasta. Poloinen Caroline ei kuitenkaan ymmärrä omaa parastaan vaan purkaa kihlauksen - huonompi homma. Mutta Caroline onkin jo ymmärtänyt sen mikä hidasälyisemmälle lukijalle täytyy vielä pukea sanoiksi: "Sanoit viikko sitten, että olet rakastunut minuun. Voitko sanoa rehellisesti, että tuntisit samoin, jos Hundreds ei olisi kotini?"

On selvää, ettei Carolinella ole mitään mahdollisuutta selvitä hengissä Faradayn uniminän käsittelystä. Kun koittaa yö, jonka piti olla Carolinen ja Faradayn hääyö, Faraday vaipuu autossaan "jonkinlaiseen levottomaan horrokseen". "Ja oli kuin olisin lähtenyt autosta ja kiiruhtanut Hundredsiin..." Aamulla Caroline on kuollut viimeisenä sananaan "sinä!", joka mitä ilmeisimmin oli Faradayn uniminälle kohdistettu.

Jos asia jäi vielä epäselväksi, viimeiset lauseet sinetöivät tulkinnan - Waters itse on sanonut, että kirjan viimeiset lauseet ovat avain kirjan tapahtumiin. Faraday käyskentelee tyhjässä kartanossa ja pohtii: "Mutta jos Hundreds Hallissa kummittelee, kummitus ei näyttäydy minulle. Petyn joka kerta, kun käännyn katsomaan, sillä näen vain haljenneen ikkunaruudun, ja tajuan että vääristyneet kasvot jotka katsovat siitä kaipaavasti ja hämmentyneinä, ovat omani."

Hyvä kirja kaiken kaikkiaan, ja siitä yksiselitteisenä osoituksena on se, etten muista koskaan aiemmin lukeneeni kirjaa tällä intensiteetillä kahta kertaa peräkkäin, käyttäneeni näin paljon aikaa sen arvosteluihin ja tulkintoihin perehtymiseen tai ainakaan valvoneeni kolmeen yöllä kirjoittamassa siitä esseetä blogiini.

Kalikka kalahtaa helposti syyllistyvään äitiin

Kylläpä todellakin on viestintä taitolaji! Somestania raivostui eilen, kun Helsingin kaupungin kotiväkivallan vastainen kampanja pääsi vauhtiin. Kampanjan videossa korppi kaappaa lapsen sillä aikaa kun äiti pysähtyy lukemaan tekstiviestiä, ja kampanjan julisteissa lapset ja koira touhuavat omiaan sillä aikaa kun äiti näpyttelee pädiä. Tekstissä sanotaan: Välinpitämättömyys on nykypäivän väkivaltaa. (Jos et tiedä, mistä on kyse, tsekkaa täältä tai täältä tai täältä.)

Helsingin kaupunki ja kampanjan suunnitellut mainostoimisto saavat ansionsa mukaan. Edes väittämä jonka mukaan mainonta on onnistunutta kun se herättää keskustelua ja huomiota, ei tunnu oikeutetulta tässä tapauksessa. On huutava vääryys, että samaan aikaan kun joka kadunkulmassa vaikerretaan lastensuojelun vähistä resursseista, kaupungilla on varaa lohkaista kymmenien tuhansien eurojen siivu asialle, joka ei suurin lastensuojeluhuolemme ole. Ihan aiheesta on älähtänyt esimerkiksi Naisasialiitto Unioni turvakotien puolesta. Unioni myös julkaisi kampanjajulisteesta uuden version:

Julisteen ja videon kuvaamien tilanteiden määritteleminen väkivallaksi kertoo kehityksestä joka on analoginen medikalisoitumisen kanssa: Kaikki alkaa näyttää sairaudelta/väkivallalta. Helsinkiläinen yliopistonlehtori kirjoittaa Helsingin Sanomien mielipidepalstalla tänään: "Väkivallan lavealla määrittelyllä kampanjan tapaan on riskinsä. Jos kaikenlaiset vuorovaikutuksen pulmat määritellään väkivallaksi, voi paradoksaalisesti käydä niin, että vakavat ja puuttumista vaativat väkivallan muodot katoavat näkyvistä."

Vaan löytyy niitäkin, joiden mielestä tässä ollaan ihan oikealla asialla, ja vieläpä niin, että ne, joita ärsyttää, ovatkin itse niitä, joiden pitäisi mainoksen kannustamana ymmärtää tehdä parannus. Se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa.

Ja toden totta, olen kalikka-asiasta täsmälleen samaa mieltä.

Syväluetaanpa mainosta hieman: Siinä hyväosainen, korkeasti koulutettu, kauniissa, valkoisessa, design-huonekaluin kalustetussa talossa asuva mukiinmenevän näköinen äiti on syventynyt lukemaan kauneusblogia. Isä on varmaankin töissä tienaamassa rahaa, koska äidillä on varaa olla kotona valoisuudesta päätellen päiväsaikaan jo kouluikää lähentelevien lasten kanssa. Perhe on siis päättänyt panostaa lapsiin äidin kokopäiväisen ajankäytön ja menetetyn palkan muodossa. Kauniisti puetut, hyvinvoivan näköiset lapset käyttävät tilaisuutta hyväkseen ja riehuvat, samoin koira on villiintynyt. Tytöllä on ikäkauteen kuuluva raivokohtaus - jep jep, nämä tiedetään - kun taas poika on tyytyväinen, kun ei äiti ole koko ajan kieltämässä kaikkea hauskaa.

Kuvassa ei ole yhtään, ei kertakaikkiaan ainuttakaan todellisesta välinpitämättömyydestä tai heitteillejätöstä kertovaa elementtiä. Itse asiassa harvassa lapsiperheessä arki on ihan näin kauniin näköistä. Kuvan äidille antaisin vertaistukena ainoastaan yhden neuvon: Kartellin Bourgie-valaisin on sooo last season, suosittelen vaihtamaan sen vaikkapa Foscarinin Lumiereen, siihen uudempaan Lumiereen.

Silti kalikka kalahtaa, koska tunnistammehan me hyväosaiset, korkeasti koulutetut, kauniissa valkoisissa taloissa asuvat äidit tuosta kuvasta itsemme. Mehän olemme lukeneet lukemasta päästyämme varhaisesta vuorovaikutuksesta ja hyväksyvän katseen ja katsekontaktin merkityksestä. Me puemme, pesemme, kampaamme, niistämme, syötämme, nukutamme, ulkoilutamme, leikitämme. Laitamme suppoja, luemme kirjoja, soseutamme kukkakaalia, vertailemme pyykkiaineita, lajittelemme legoja, pyyhimme kyyneleitä ja laulamme tiutau tilhi äidin ryytimaassa vaikka sata kertaa, jos se nukahtamisen kannalta on välttämätöntä.

Kalikka todellakin kalahtaa, koska meitä on niin helppo syyllistää. Mietimme teimmekö sittenkään tarpeeksi. Itse tuijottelin silmäni kipeiksi omaa vauvaani aikoinaan 14 vuotta sitten, ettei lapsen onni ja menestys siitä ainakaan jäisi kiinni, ettei silmiin ole katsottu. Laittaapa siinä sitten Helsingin kaupunki lehteen ilmoituksen, että lehden lukeminen pädiltä on väkivaltaa puhumattakaan tekstiviestin katsomisesta silloin kun eeppinen lapsen kohtaamistilanne on meneillään - voi herranpieksut miten minä siitä syyllistyn!

Ihan liikaa olen tekstaillut ja whatsappaillut, ihan liikaa olen seurannut blogeja, ihan liikaa olen katsonut Kim Kardashianin kuvia Instassa. Nytkin olen tässä tietokoneella! Lapsi on tosin koulussa, enkä voi häntä kohdata eeppisesti tai muutenkaan, mutta varmasti voisin tämänkin hetken jotenkin käyttää hänen hyvinvointinsa edistämiseksi vaikkapa pullaa leipomalla. Pullantuoksu, you know.

Kalikka todellakin kalahtaa - mutta se kalahtaa väärään kohteeseen! Tällä mainoksella on - tahallisesti tai tahattomasti - onnistuttu syyllistämään juuri sitä äitijoukkoa, joka kantaa vastuuta paitsi omista lapsistaan, myös muiden lapsista ja on laajasti ottaen koko yhteiskunnan selkäranka.

Tämä on se syy miksi minä älähdän.

Tyhjiä tasoja ja kadonnut hame

Huomenna meillä on ilo ja onni rynniä Sellon kirjastoon kuuntelemaan bloggari-ammattijärjestäjä-tutkija Ilana Aallon luentoa otsikolla Apua, hukun roinaan! - Luento uudenlaisesta tavarasuhteesta. Iloitsen, koska tapahtuman Facebook-sivuilla on paljon trafiikkia ja koska pääsen itsekin tapaamaan Ilanan ensimmäistä kertaa ja saan vielä juontaa tämän jännittävän tapahtuman.

On ollut jännittävää seurata viime vuosina tavarankarsimis- ja järjestelyinnostuksen voittokulkua. Vielä muutama vuosi sitten ammattijärjestäjän tointa ihmeteltiin eikä titteli avautunut suurelle yleisölle. Nyt ammattijärjestäjien saama julkisuus on suurta - ei varmasti ole sellaista lehteä, joka ei olisi kirjoittanut aiheesta jostakin näkökulmasta. Hamstraaminen ja hallitsematon kodin tavaravyöry koetaan yleisesti ongelmaksi, joka pitää ratkaista. Marie Kondon siivoushehkutuskirja on arvosteltu eri foorumeissa puhki. Onpa koettu jo vastaiskukin, kun muutaman päivän takaisessa lehtijutussa annettiin lupa säilyttää muistoesineitä ja ihan rauhassa olla käyttämättä jotakin vaatetta useaan vuoteen ja silti olla siitä luopumatta.

Minun piti oikein käydä päivittämässä muistikuviani Ihana Arki -blogin puolella siitä milloin olen ensimmäisiä kertoja aktivoinut aivojani keveämmän elämän aaltopituudelle. Se on tapahtunut tammikuussa 2014, jolloin tutustuin ensimmäistä kertaa siihen vallankumoukselliseen ajatukseen, että on olemassa naisia, jotka eivät koko ajan haali lisää vaatteita, vaan haluavat jopa minimoida niiden määrän. Ja vieläpä niin, että nämä naiset ovat tyylikkäitä, itsestään huolen pitäviä ihmisiä. Kirjoitin aiheesta otsikolla Tavaroiden karsiminen alkaa keittiöstä, jonka jälkeen muutaman päivän päästä olin ratkaissut ensimmäisen järjestämis- ja karsimispähkinäni kuinkas muuten kuin ostamalla kalliin design-säilyttimen (tähän kohtaan sellainen silmiä pyörittelevä emoticon).

Ajatusprosessi kuitenkin lähti liikkeelle.

Sittemmin perehdyin asiaan, aloin seurata Tavara päivässä pois -ryhmää, Minimalismin ilo -blogia, Ilanan Paikka kaikelle -blogia, tutustuin Konmari-menetelmään ja aktivoiduin keskustelemaan tavarafilosofisista aiheista sekä käytännön järjestämistyöstä Paikka kaikelle -ryhmässä Facebookissa. Järjestin kodin laitteiden johdot minigrip-pusseihin, vein paperinkeräykseen suuren osan kymmenen vuotta vanhoista opiskelupapereistani, pidin kirpparipöytää kahdesti vuodessa, myin lähes kaikki CD-levyt, järjestin työhuoneen hylly hyllyltä, laatikko laatikolta, kaappi kaapilta uuteen uskoon, vähensin astioiden määrää - ja muuta sellaista mukavaa.

Oma ajatustapa on tammikuusta 2014 tähän päivään hioutunut huomattavasti. Olen muun muassa oppinut itsestäni sen, että avara, tyhjä, vaalea tila on elintärkeää mieleni hyvinvoinnin kannalta. Olen päättänyt irrottaa karsimisen ulkopuolelle kengät ja käsilaukut. Olen oppinut, että on tavararyhmiä, jotka ovat toisille ihmisille niin rakkaita ja tunteisiin sidottuja, että niistä luopuminen on liian rankkaa, ja että ei ole minun asiani määräillä perheenjäsenten tavaroista. Olen löytänyt oman sisäisen torimyyjäni kirpparitoiminnan kautta.

Kävimme läpi suuren muutoksen elämässämme, kun muutimme marraskuussa Oulusta Espooseen. Muuttaminen ja pakkaaminen oli silmiä avaava, puhdistava ja yllättävästi uskomattoman mukava kokemus. Kodin tavarat käytiin lähestulkoon yksitellen läpi ennen kuin ne pakattiin. Toinen katselmus suoritettiin kun ne purettiin laatikoistaan uuteen kotiin. Pääkaupunkiseudullakin olen ehtinyt jo yhteen kirppistapahtumaan mukaan, Kattilahallin kirppikselle pääsiäisenä. Rakastin joka hetkeä!

Tänään olen siinä onnellisessa tilanteessa, että pääni sisällä on melko järjestäytynyt ajatus siitä, mitä tavaroita kodissamme on ja hyvä tunne siitä, että jokaisella tavaralla on paikkansa, ja että yleisvaikutelma on kodissa aina siisti - silloin kun tavarat ovat paikallaan. Ja ne tasot ovat tyhjiä - sehän se minun ohjenuorani oli tammikuussa 2014.

Mutta sitä en voi ymmärtää, että olen kadottanut yhden hameen! Miten ihminen voi hävittää hameen?!? Ja vielä yhden lempihameistaan?!? Vaikka järjestäminen ja karsiminen onkin tavallaan pyrkimystä kohti täydellisyyttä, juuri oikeanlaista harmoniaa, helppoa arkea ja irrottautumista tavaroiden kahleista, inhimillisyys kulkee rinnalla.

Hameita voi aina kadota ja uusia löytyä.

Phuketin matkapäiväkirja, päivät 15 ja 16, kotiinpaluu

Maanantai oli meidän viimeinen kokonainen päivä Phuketissa ja heti aamusta oli haikea olo. 

Heräilin aamulla siihen kun viereisestä huoneesta kuului lapsen iloista kalkatusta, ja kuten arvelinkin, edellisenä päivänä poolilla näkemämme brittiperhe oli majoittunut meidän viereiseen huoneeseen. Iski hirveä kateus, kun heillä oli koko loma vielä edessä. Toivoin, että heillä menee kaikki hyvin, pienten lasten kanssa matkustaminen ei ole ihan ongelmatonta.

Kiinnitimme edellisenä päivänä altaalla huomiota tuohon perheeseen, joka puhui jumalaisen kaunista, paremman väen brittienglantia ja käyttäytyi kaikin puolin niin ihastuttavasti, että tuntui kuin koko allasalue olisi sähköistynyt kun he olivat paikalla. On uskomatonta, mitä kauniit, sivistyneet ja hyvinvoivat ihmiset saavat aikaan pelkällä läsnäolollaan.

Lapset olivat kauniita, ja heidän nimensä olivat Harry ja Luke. Meidän perheen oli aivan mahdoton pidätellä hilpeyttä kun tajusimme, että lapset on nimetty kahden mahdollisesti maailman kuuluisimman fantasiasarjan päähenkilöiden mukaan. Yritimme kuunnella tarkkaan, mitkä vanhempien nimet olivat. Han? Leia? James? Ja sitten emme millään muistaneet, mikä on Harry Potterin äidin nimi. Minä muistelin, että se oli joku kukka. Aviomies ja poikanen ehdottelivat: Daisy? Violet? Daffodil? (Hei haloo, kenen nimi on Daffodil?) Joka tapauksessa Harryn äidin nimi oli Lily, muistinhan sen viimein.

Nyt kyllä on unohtunut mitä viimeisen päivän aikana teimme, mutta pääasiassa ajattelimme kaiken aikaa pakkaamista (tai ainakin minä ajattelin) ja valmistauduimme sen aloittamiseen. Laitoimme homman alulle jo alkuillasta, ja sitten lähdimme dinnerille taas Two Chefsiin. Se oli ikäänkuin luonteva valinta viimeiselle illalle.

Meillä oli aivan ihanan hauska ilta, emme pitäneet mitään kiirettä. Poikasella tosin oli masu vähän kipeänä, mutta hän toipui siitä nopeasti. Lähtiäisiksi halasin Mitiä, ja päätettiin nähdä ensi vuonna. Mitään takuita ei tietenkään ole sille, että oikeasti lomailemme Phuketissa ensi vuonna, mutta se nyt vain on sellaista löpinää.

Melkein koko loman ajan etsimäni lierihattu löytyi ravintolan viereisestä kaupasta sen muutaman minuutin aikana, kun aviomies ja poikanen kävivät ruokakaupassa. Tosiasiassa homma menee tietenkin niin, että siihen asti nirsoilin, mutta lopuksi päädyin hattuun, jollaisia olin nähnyt edellisten päivien aikana eri kojuissa noin ziljardin.

Illalla viimeisteltiin pakkaukset.

Yöllä minulla oli herätys noin kello kolme, muulla perheellä vähän myöhemmin, bussimme lähti viideltä ja lento Phuketin kentältä kello yhdeksän. Olimme kaikki oikein hyvällä mielellä ja hyvissä voinneissa.

Lentomatkalta jäi mieleen lähinnä mukava stuertti, joka sanoi minua darlingiksi.

Että sen pituinen se! Kyllä kannatti taas lähteä, ja ihana loma oli, ja ensi vuonna taas ihan uudet hommeliinit. Hieman on ilmassa sellaista, että jospa lähdettäisikin jonnekin muualle.

Phuketin matkapäiväkirja, päivä 14

Minulla jäi kesken näiden viimeisten Phuketin-päivien matkakertomus, niin viimeistelläänpä nyt edes tämä 14. päivän kirjoitus.

Sunnuntaina päätimme lähteä vielä viimeisen kerran merenrannalle. Vaikka hotellimme sijaitsikin kivenheiton päässä rannasta, oli sinne lähteminen kuitenkin aina isompi järjestely kuin pelkästään huoneesta siirtyminen poolille. Rannalle pitää pakata mukaan kaikenlaista, jotta saa tehtyä olonsa mukavaksi:

- pyyhkeet
- pari liinaa, jotka voi levittää patjan päälle tai suoraan hiekalle
- kirjoja
- juomia
- aurinkovoidetta
- pieni määrä rahaa (sen verran että pystyy ostamaan vähän syömistä ja juomista mutta niin vähän ettei haittaa jos se varastetaan)
- snorkkeleita ja uimalaseja maun mukaan
- aurinkolasit ja päähineitä arvioidun tarpeen mukaan

Jos totta puhutaan, niin kutakuinkin samat kamppeet poolillekin otettiin, mutta varmaankin rennommin pakattuna, koska poolilta on helppo palata takaisin huoneelle milloin vain.

Poikanen ja aviomies kävivät uudelleen ajelemassa jetskillä, minä keskityin tapani mukaan auringon lämmöstä nauttimiseen, uimiseen sekä ihmisten vakoilemiseen. Vieressäni makoili kaksi nuorta naista, joista toinen oli ilmeisesti britti, toinen australialainen, ja oli hauskaa kuunnella heidän juttujaan, oikein miellyttäviä nuoria naisia kumpikin. Iso kysymys tuntui olevan vakiintuminen, mahdollisen vakkaripoikaystävän löytyminen ja naimisiinmeno. Mimmeillä tuntui olevan asenne kohdallaan: eihän tässä mikään kiire ole. Silti rivien välistä paistoi etäinen toive vakiintumisesta. Olisin halunnut kiljua heille, että nyt kyllä nautitte elämästä kaikessa rauhassa, perhe-elämää ehtii kyllä viettää. Pidin kuitenkin suuni kiinni ja vain hymyilin heille vienosti.

Kiinnitin huomiota brittinaisen käytökseen. Hän jutteli kaverinsa kanssa erittäin ystävälliseen ja huomioivaan sävyyn. Kun keskustelu tyrehtyi, hän kysyi kaverilta: "Would you consider it terribly rude if I read my book now?" Pistin mieleen, kauniisti tehty.

Iltapäivällä kun taas olimme altaalla, koimme jotain suorastaan jännittävää, kun alkoi sataa kaatamalla vettä. Poikanen halusi jatkaa uimista, ja jäin hänen kanssaan altaalle. Jumitin itse pääasiassa aurinkovarjon alla ja yritin suojella kamppeitamme kastumiselta, kun poikanen hyppi ja hihkui innosta altaalla. Välillä kävin hänen kanssaan uimassa ja kastuin tietysti itsekin perinpohjaisesti.

Pojan mielestä päivä oli ihan paras. Varmaan hänelle jää mieleen tämänkertaisesta lomamatkasta lähinnä tämä sade.

Illalla käytiin taas Joe's Downstairs -ravintolassa syömässä. Söin kutakuinkin samoja kuin viimeksikin. Aviomies ei ole tuosta ravintolasta yhtä vaikuttunut kuin minä. Minä kyllä tykkään, sekä ruuasta että miljööstä. Suolaa saisivat kyllä käyttää rennommalla kädellä.

Phuketin matkapäiväkirja, päivä 13

Lauantaina alkoi ihan todella tuntua, että reissu on kääntymässä loppua kohti. Minulle tapahtuu aina sellainen ilmiö, että viimeisinä päivinä ikäänkuin lamaannun, en enää osaa suunnitella mitään tekemistä. Varovainen alitajuntani on kai sitä mieltä ettei enää kannata aloittaa mitään, kohta tämä loppuu ja kivat jutut jää kesken.

Aviomies lähti varhain aamulla golfaamaan kun taas minun ja poikasen aamu käynnistyi niin hitaasti, ettemme ehtineet minnekään ennen kuin aviomies oli jo palannut takaisin. Kun hän sitten tuli, lähdimme poolille paitsi poikanen kieltäytyi lähtemästä ja annoimme hänelle armoa tämän kerran.

Yleensä olemme yrittäneet tsempata teinin mukaan kaikkeen tekemiseen, mutta hänen oma preferenssinsä on maata sängyssä katselemassa padiltä videoita, joten sitäkin nautintoa hänelle lomalla suotakoon. Olen sitä mieltä, että loma on rentoutumista eikä suorittamista varten eikä ulkomaanmatkaakaan tarvitse ikäänkuin puristaa kuiviin pysymällä hereillä ja toimintavalmiudessa mahdollisimman paljon. Tiedättekö sen kun ihmiset aina perustelevat edullista kahden tähden hotellivalintaa sillä, että "eihän siellä ole tarkoitus hotellihuoneessa viettää aikaa"? Bullshit sanon minä. Meidän perhe viettää hotellihuoneessa aikaa vuorokaudesta ainakin kaksi kolmasosaa, ja asumisen laadukkuus on loma-aikana ihan yhtä merkittävä hyvinvointitekijä kuin se on arkenakin.

Lauantain päivälliskokemus oli taas ihan mahtava. Aviomies ei ole koskaan ollut huono löytämään hyviä ruokapaikkoja, mutta teki tällä lomalla kyllä ihan ravintolavainukoirauransa huippusuorituksen. Söimme koko loman aivan loistavan hyviä ruokia, ehkä keskimääräistä kalliimpia, myönnettäköön, mutta harva ravintola silti yltää Suomen normaaliin hintatasoon.

Tällä kertaa menimme Higheriin, joka on Bangla Roadilla, mutta nimensä mukaisesti "higher" eli hyvin korkealla. Sisään meidät saattoi piiitkiä rullaportaita pitkin näpsäkkä pimu, jota oli mukava meidän kaikkien katsella. Paikka oli tyyliltään jonkunlainen industrial/loft, yhdistelmä yökerhomaista lounge-sisustusta ja hieman retroa ruokapaikkaa. Hyvä DJ, muun muassa Stressed Out oli soittolistalla, joten ihan ziljardi pistettä tuli pelkästään siitä. Palvelusväkeä oli yllin kyllin. Ruokalista oli kansainvälinen, itse söin kurpitsatäytteisiä ravioleja pääruuaksi, alkuun otimme jaettavaksi sashimia. Nami nami.

Jos olet Patongilla, ja sinulla on sellainen tilanne, että haluat syödä ensin kevyehkön päivällisen ja sitten jatkaa iltaa, mutta ilta on vielä nuori, mene Higheriin. Se on juuri oikeanlainen alkuillan paikka. Tosin veikkaan, että mukavaa siellä on aamuyöstäkin, mutta varma en voi olla.

Phuketin matkapäiväkirja, päivä 12

Kotona ollaan, enemmän tai ehkä vähemmän tukevasti - olemme nimittäin poikasen kanssa sairastaneet saapumisestamme lähtien. Ajattelin kuitenkin jälkipolvien iloksi kirjailla matkapäiväkirjan loppuun nyt kun taas sängynpohjalta olen ylös päässyt. Voin kohta vetäytyä takaisin sinne.

Joka tapauksessa viikko sitten Phuketissa perjantaina koitti vihdoin se onnenpäivä, että olin siinä määrin rohkaistunut, että lähdin viettämään Suurta Shoppailupäivää Yksin. Pakkasin siis varmuudeksi vakuudeksi vessapaperirullan käsilaukkuun ja hyppäsin tuktukkiin. Sivumennen sanottuna suosittelen vessapaperirullan tai vähintäänkin pienen nenäliinapakkauksen mukana pitämistä aina Phuketissa liikkuessa, koska vessoissa ei aina ole paperia lainkaan tai se pitää etukäteen hoksata napata mukaansa vessakoppiin mennessä. Tärkeä tieto.

Siinä määrin oli otsalohkon taakse kertynyt shoppailupainetta, että rynnin Jungceylonin pääsisäänkäynniltä suoraan Mangoon, joka on siis halpisketju jonka normaalisti kierrän kaukaa. Nyt Mangon vaatteet näyttivät jumalaisen ihanilta, ja koska vielä tiedän, ettei koko ostoskeskuksesta löydy montaa kauppaa, mistä voi ostaa eurooppalaisen mitoituksen mukaisia vaatteita, keräsin ison kasan soviteltavaa ja muutaman vaatekappaleen toimitin kassalle asti. Taivaallinen, pökerryttävä tunne - ei sitä suotta kutsuta retail therapyksi.

Shoppailupäiväni aikana neuvotutin itseäni perusteellisesti Make Up Storessa, Beauty Cottagessa, jossakin kosmetiikka-/farmasia-liikkeessä ja hajusteita myyvässä käytäväputiikissa, sovitin lukemattomia hattuja, bikineitä ja uimapukuja, söin sushia lounaaksi, kiukuttelin Robinsonin myyjille, istuin huilimassa ja juomassa limsaa Mäkkärillä, hiplasin alusvaatteita, kiroilin (mielessäni) pikkuruisia vaatekokoja, jäin kuuntelemaan Rachel Pattenin Stand by You -piisiä, joka soi keskusaukiolla, ja totesin, että pienet koot ovat toisaalta ihan hyvä juttu, koska poikaselle voi ostaa miestenosastolta. 

Ostossaaliikseni kertyi: vaatteita, meikkejä, irtoripsiä ja meikinpoistoainetta - kaikki varsin harkittuja ja järkeviä ostoksia, ainakin tällä hetkellä tuntuu siltä.

Palasin onnellisena tyttönä hotellille, missä aviomies ja poikanen olivat viettäneet lötkön päivän poolilla ja hotellihuoneella.

Illansuussa meidän huoneeseen soitettiin ja sanottiin jotenkin siihen tapaan, että "I will come to your room and bring the cake ok?" No minä siihen, että ok. Ja sitten vähän ajan päästä hymyilevä setä tuli ja toi pienen kakun, ruokailuvälineet ja kolme kynttilää ja toivotti hyvää syntymäpäivää. Tämä yllätys tuli kyllä ihan pyytämättä, mutta veikkaisin että liittyy siihen kun järjestelin sitä aviomiehen synttäriyllätystä. Vähän meitä kyllä epäilytti, olimmeko salakavalasti kaapanneet jonkun kolmivuotiaan kakun ja onko jossain päin hotellia nyt kiukkuinen perhe ja pettynyt lapsi, koska synttäripäivä ei nyt ihan osunut kohdalleen...

Päivällisellä kävimme Arabiassa, joka on intialais-lähi-itäläinen ravintola, ja itse asiassa oikein mukava paikka todella keskeisellä sijainnilla. Juttelimme pitkän tovin ravintolan omistajan kanssa, joka vaikutti oikein harvinaislaatuisen länsimaalaispainotteisesti sivistyneeltä sikäli että hän puhui erinomaista englantia ja olikin koulunsa käynyt Intiassa. Intiahan on Thaimaasta katsottuna huomattavasti enemmän länsimaa.

Hän kertoi olevansa neljännen polven phuketlainen ja vanhempansa asuvat jossain päänheilautuksen verran lähellä, ja ilmeisesti heilläkin on jokin matkailubisnes. Jotenkin Phuketia ei miellä kenenkään pitkäaikaiseksi kotipaikaksi tai -seuduksi samalla tavalla kuin jotain Pohjanmaata tai Savoa. Että onhan se jotenkin ihan erikuuloista olla neljännen polven phuketlainen kuin savolainen. In so many ways.

Käykääpä tuolla syömässä, jos Patongilla päin liikutte, hintatasoon nähden oikein mukava miljöö ja kohtalainen ruoka.

(Kuva ravintolan kotisivulta Phuket Directorystä.)

Jälkkäriksi söimme hotellihuoneella kakkua. Ei me tykätty siitä, mutta ajatushan on tärkein.