Keskeisiä käsitteitä, huonosti käännettyä Habermasia ja päivittämättömiä päätelmiä

Julkisuus ja demokratia liittyvät läheisesti toisiinsa. 

Habermasin (1985) käyttämät saksankieliset termit havainnollistavat näkökulmia julkisuuteen paremmin kuin suomenkielinen sana julkisuus. Publizität viittaa julkistamiseen ja avoimuuden periaatteeseen kun taas Öffentlichkeit tarkoittaa yhteiskunnallisen elämän tilaa jossa julkisuus tapahtuu ja julkinen mielipide muodostetaan.

Julkisen mielipiteen käsitteeseen Habermas liittää aina poliittisen agendan, valtioon ja kansan yhteisiin asioihin liittyvien asioiden käsittelyn. Habermasilaisessa mielessä siis vaikkapa perheiden asioiden, kulttuurin ja viihteen ympärillä käytävä keskustelu ei kuulu osaksi sitä mitä julkiseksi mielipiteeksi kutsutaan, mikä arkisen kielenkäytön valossa tuntuu kummalliselta.

Vieroksun myös kapeuttavaa länsimaisuuskeskeisyyttä sekä turhan definitiivisiä päätelmiä vapaasta lehdistöstä ja demokraattisen kehityksen vääjäämättömyydestä, jotka ovat vähintäänkin kyseenalaisia sellaisten nykymaailman ilmiöiden valossa kuin Trump, Kiinan kasvojentunnistuskeinoäly tai kadonneet arabiprinsessat. Luentomateriaalissakin on ansaitusti kritisoitu Habermasia muun muassa rationaalisuuden määrittelemättä jättämisestä ja julkisuuden ymmärtämisestä vain yhtenä huomioimatta erilaisia vastajulkisuuksia ja erimielisyyksiä (Vähämaa 2019).

Habermasin toisen artikkelin (2009) keskeisen sanoman voisi tiivistää: Keskustelemalla ihmisryhmät voivat saavuttaa yhteisymmärryksen ja onnistuvat tekemään yhteisiä päätöksiä. Asia on toki arkikokemuksen valossa päinvänselvä, mutta on huojentavaa, että tutkimustuloksetkin todistavat että  yhteinen pohdinta ja keskustelu eivät vahvista ääripäiden mielipiteitä vaan kanavoivat ihmisten näkemyksiä samansuuntaisiksi.

Tällainen sävyisä, yhtenäinen, rationaalisiin päätöksiin johtava keskustelu kuulostaa ihanalta mutta utooppiselta, ja Habermas listaa itsekin lukuisia syitä miksi pohtiva keskustelu ei puhtaimmillaan toteudu, esimerkiksi koska vain tietyt tahot saavat mediassa äänensä kuuluville tai koska kansalaiset ovat vieraantuneet politiikasta.

Lähteet
Habermas, J. (1985) Julkisuus. Tiedotustutkimus 8(3), 17-22.

Habermas, J. (2009) Poliittinen viestintä mediayhteiskunnassa: Voiko demokratia yhä iloita episteemisestä ulottuvuudesta. Media ja Viestintä 32(3), 31-44.

Vähämaa, M. (2019) Julkisuus ja demokratia -kurssin materiaali. Helsingin yliopisto.

(Tämä kirjoitus on muokattu Helsingin yliopiston viestinnän laitoksen Julkisuus ja demokratia -kurssille kirjoittamastani luentotiivistelmästästä, muun muassa lähdeviitteitä on tätä verkkojulkaisua varten yksinkertaistettu luettavuuden parantamiseksi. Julkaisen kaikki tiivistelmät ja esseen blogissa. Tämä on sarjan toinen osa.)

Osallistumisen velvollisuus, oikeus ja ihanuus

Minut on yllättänyt kuinka painokkaasti demokratian käsitteeseen liitetään ihanne tai suorastaan vaatimus aktiivisesta osallistumisesta. Voisi kuvitella, että osallistuminen on (vain) oikeus. Asioihin vaikuttaminen esimerkiksi mielipiteitä torilla huutelemalla tai olemalla mukana valitsemassa kansanedustajia olisi demokratiaa kauneimmillaan.

Toiset eläisivät tietoisena tästä mahdollisuudesta ja päättäisivät jättää sen käyttämättä – mutta olisivat silti yhtäkaikki salamatkustajanomaisesti demokratiasta osallisia.

Juuri tämä tietoinen mahdollisuuden käyttämättä jättäminen on kiinnostavaa. Se että kansalaisuus velvoittaa osallistumaan, tuli esille heti alussa Helsingin yliopiston Julkisuus ja demokratia -kurssilla, jonka vuosi sitten kävin. Osallistumisaktiivisuuden lasku löytyy demokratian suurimpien haasteiden listalta Vähämaan kurssimateriaalissa (2019, 17).

Held kirjassaan Models of democracy (2006) nostaa esille kysymyksen mikä rooli on niillä jotka syystä tai toisesta eivät osallistu. Aktiivista kansalaisuutta ihailee myös Montesquieu. Ateenalainen Perikles ei tunne armoa epäaktiivisia kansalaisia kohtaan. Sanakäänteet ovat yksiselitteisen tuomitsevia: ”[…] we do not say that a man who takes no interest in politics is a man who minds his own business; we say that he has no business here at all”.

Demokratiaan liittyy kuitenkin kiinteästi myös vapauden ihanne (englanniksi freedom tai liberty, joilla on hienonhieno merkitysero mutta joita ainakin Held vaikuttaisi käyttävän synonymeinä). 1600-1800-lukujen liberaalidemokratia-ajatusten kehittäjät Hobbes, Locke, Bentham, Mill vanhempi ja nuorempi lähestyvät demokratian ideaa ja käytäntöä tutkimalla juuri vapauden laatua ja laajuutta.

Pohdin ulottuuko vapaus myös ”aktiiviseen” osallistumatta jättämiseen (ks. kuva), ja mielestäni vastaus on kyllä. Sekä päätöksellä osallistua että päätöksellä jättää osallistumatta on seurauksia, ja kumpaankin liittyy ongelmia ja rajoituksia. Tähän pohdintaan pitää vielä palata.

Lähteet

Held, D. (2006) Models of Democracy. Cambridge: Polity.

Vähämaa, M. (2019) Julkisuus ja demokratia -kurssin aloitusluennon materiaali. Helsingin yliopisto.

(Tämä kirjoitus on muokattu Helsingin yliopiston viestinnän laitoksen Julkisuus ja demokratia -kurssille kirjoittamastani luentotiivistelmästästä, muun muassa lähdeviitteitä on tätä verkkojulkaisua varten yksinkertaistettu luettavuuden parantamiseksi. Julkaisen kaikki tiivistelmät ja esseen blogissa. Tämä on sarjan ensimmäinen osa.)

Body positive vai läski?

Miten ihmeessä tuohon body positive -ajatteluun oikein pitäisi suhtautua? Se haastaa yleisen kansanterveydellisen näkökulman, jonka mukaan lihavuus on ongelma, sairaus, riski ja kansakunnan häpeä. Se on myös räikeässä ristiriidassa sen tosiasian kanssa, että hoikat, jopa anorektisen laihat tai treenatut kehot ovat vallitsevan ajattelutavan mukaan kauniimpia kuin pullukat, pömpöttävät ja löysät.

Tuosta vallitsevasta kauneuskäsityksestä kun puhuu, aina löytyy niitä, jotka vänkyttävät vastaan sellaisilla argumenteilla kuin: ”Moni mies tykkää vähän pullukammasta.” ”Kauneus on katsojan silmissä.” ”Kyllä runsasmuotoinenkin nainen voi olla kaunis ja tyylikäs.” Nämä ovat kaikki tietenkin aivan totta. Mutta. On älyllistä epärehellisyyttä väittää, etteikö vaikkapa naistenlehdissä kautta linjan – ja käsitykseni mukaan myös miestenlehdissä – ihanteeksi nosteta hoikkaa naista.

Olen rillutellut kaupunkien yöelämissä tarpeeksi tietääkseni, että miesten päät kääntyvät kun ohi kulkee kaunis timmivartaloinen nainen, mutta harvemman pää kääntyy kun ohi kulkee kaunis lihava nainen. Hiukkasen runsasmuotoinen nainen kauneus- ja muotimainoskuvissa on yritykseltä kannanotto, lihavia naisia ei näy ollenkaan (Ashley Graham on ainoa tuntemani poikkeus), laiha nainen on normi. Esiteltävän auton päällä keimailee edelleen kapeauumainen misukka. IT-alan tapahtumissa, joissa itse käyn ja joita tunnen, tapahtumajärjestäjien henkilökunta koostuu pääasiassa poikkeuksellisen miellyttäväkasvoisista, kaunisvartaloisista naisista. Itse asiassa en enää edes jaksaisi kirjoittaa näitä argumentteja, minusta laihuuskauneuden hegemonia tässä universumissa on päivänselvä ja tulee ilmi ihan normaalissa arkipäivässäkin, joka päivä, joka hetki. Muun väittäminen on turhaa leukojen louskutusta.

Ja sitten on tämä kansanterveysasia, herra mun vereni. ”Lihavuus aiheuttaa yhteiskunnalle kustannuksia.” Olette varmaan tämäntyyppisen lauseen observoineet tsiljoona kertaa? Niin minäkin. Että sen lisäksi että olet ruma, olet myös kuluerä, yhteiskunnallisesti haitallinen ja näinollen vastuuton ihminen. Harvemmin – mutta joskus sentään – saa lukea, että todellisuudessa ne lihavuuden haitat alkavat ilmetä vasta siinä vaiheessa kun ylipainoa on ns. sairaalloisen paljon. Sellaistakin olen kuullut väitettävän, että lääketieteellisen normaalipainon puhumattakaan ihannepainon raja on liian alhainen. On itse asiassa ihan ”normaalia” ja jopa terveellistä olla sillä lukema-alueella jota kutsutaan lieväksi ylipainoksi tai jopa sillä jota kutsutaan merkittäväksi ylipainoksi.

Minä en keksi mitään ekstrakulua jonka olisin yhteiskunnalle aiheuttanut olemalla ylipainoinen. Olisin kiinnostunut tietämään, jos joku keksii, millä tavalla minun painoni on haitallinen. En ole koskaan käynyt lääkärissä ylipainosta johtuen tai ylipainon aiheuttaman sairauden, kivun tai säryn vuoksi – koska sellaisia ei minulla ole. Sen sijaan vaikkapa ahkerasti liikuntaa harrastavat ihmiset ravaavat jatkuvasti lääkärissä, koska jokin nikama on pois paikoiltaan, lihas revähtänyt tai ranteessa hiusmurtuma. Minä olen ollut noin kolmasosan elämästäni ylipainoinen enkä koskaan ole käynyt lääkärissä siksi että nikama on pois paikoiltaan, lihas revähtänyt tai ranteessa ollut hiusmurtuma. (Totuuden nimissä pitää sanoa, että olen tässä kolme viikkoa harkinnut lääkäriin menemistä, koska ilmeisesti jotenkin revähdytin reiteni joogassa. MOT.) Todennäköisesti myös kuolen aikaisemmin kuin kansan vastuuntuntoisesti syövä ja liikkuva osa, joten säästän siinäkin yhteiskunnan kuluja kun ei minulle tarvitse niitä vaippoja vaihtaa vuositolkulla.

No niin, pääsisinköhän minä eteenpäin pointtini kanssa. Siitä body-positiivisuudesta. Sillä on siis vastassaan kaksi hirviömäisen valtavaa voimaa: vallitseva, syvään juurtunut kauneuskäsitys sekä kansanterveydellinen propaganda, jonka mukaan lihavat ihmiset ovat rutto, joka pitää maan päältä poistaa.

Ensimmäistä, siis vallitsevaa kauneuskäsitystä kannatan itsekin enkä pysty millään tavalla argumentoimaan sitä vastaan: Käsi sydämellä nyt, kenen mielestä selluliittipylly on kauniimpi kuin napakka, treenattu, sileäihoinen pylly? Kenen mielestä roikkuva raskausarpinen maha on kauniimpi kuin litteä tai aavistuksen verran lonkkaluiden välissä kaartuva maha? No ei oikeasti kenenkään. Sen sijaan voidaan kyllä hyväksyä selluliittipyllyt ja raskausmahat ja elää niiden kanssa eivätkä ne kenenkään ihmisarvoa muuta, ja tätä ilosanomaa body-positiivisuusliike mielellään edistäköön. Mutta turha tulla väittämään lihavaa vartaloa - siis esimerkiksi minun vartaloani - kauniiksi. Ja käytän tässä nyt siis sanaa ”kauneus” merkityksessä viehättävyys, sex appeal tai suomalaisittain ”pantavuus”. Eikä tarvitse nyt yhtään kenenkään myönteistä ajattelua harrastavan kukkahattutädin tulla tänne huutelemaan mistään sisäisestä kauneudesta.

Toisekseen, ja tämä on tärkeä asia: Body-positiivisuusihmiset voisivat ottaa asiakseen korjata kansanterveyspropagandan vääriä väittämiä. Tämä liittyy hyvin läheisesti yllä mainittuun ihmisarvoon. He voisivat tuoda esille esimerkiksi vaarallisten urheilulajien harrastamisen haittoja, laskea urheiluvammojen hoitamisen kustannuksia, varoitella ortoreksiasta, ja edistää muuta tällaista suhteellisuudentajua lisäävää, ihmisystävällistä agendaa.

Ei kai auta kuin johtopäätelmäksi lausua se, että suhtautumiseni body positive -ajatteluun on ambiventti ja vaikea. Se on vähän sillä tavalla njääääh tai yes but. Koska tämä virtaviivaisen jämäkkä ”njääääh tai yes but” -mielipiteeni kuitenkin edelleen sallii aiheen kehittelyn, palaan tähän ehkä vielä.

Äidit nuo toivossa väkevät

Yhä suuremmaksi yltyvällä, kauhun sekaisella äimistyksellä olen seurannut suomalaista keskustelukulttuuria näinä päivinä.

Minua ei huvita muistella kaikkea mitä olen lukenut ja nähnyt, mutta pinnistän yhden esimerkin vähän kauempaa. Siitä on nyt noin vuosi kun mielenosoituksessa, jonka aiheena oli ”naisrauha”, humalaista älämölöä pitävä nuorten miesten joukko syyti solvauksia naistoimittajan niskaan ja varmemmaksi vakuudeksi vähän tönäisi myös. Toimittaja Eve Väyrynen teki yhteenvedon muutaman julkisuudessa esiintyneen naisen saamasta kuvottavan aggressiivisesta palautteesta ja haastatteli tavoittamiaan nuoria miehiä.

Miesten vastaukset ovat paljonpuhuvia, ei niinkään sen perusteella mitä sanotaan, koska hyvin vähän sanotaan mitään, vaan miten sanotaan ja mitä jää sanomatta. Miehillä ei  vaikuta olevan itsereflektointikykyä, kosketusta omiin motiiveihinsa eikä kielellistä kykyä käydä mielekästä keskustelua toimittajan kanssa. On selvää, etteivät he myöskään halua käydä keskustelua, vaikka juuri tiedotusvälineiden kautta he saisivat äänensä kuuluville, voisivat järkevällä tavalla kanavoida vihansa yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen.

Mieleen nousee hyvin vahvana kysymys: Kenen äidin poikia nämä ovat?

Lapsuudessani kuulin usein samantyyppisen kysymyksen: ”Kenenkäs tyttö sitä sinä olet?” Näin meillä maalla aikuiset kysyivät lapsilta, koska pienessä yhteisössä kaikki tunsivat kaikki, tai jos ei  ihan tuntenutkaan, lapsen vanhemman nimen perusteella pystyi päättelemään kaikenlaista. Oma isäni oli vaarilleni, siis apelleen, aina ”Petrellin poika” – siinä oli kaiketi aavistuksen verran paheksuvaa sävyä mukana.

Nyt minä haluaisin kysyä tuon kysymyksen näiltä naisrauha-aktivisteilta ja muilta epämääräistä vihapuhetta suoltavilta nuorilta miehiltä: Kenenkäs poikia te olette? Haluaisin, että vastaus kertoisi minulle millaista heillä oli kotona kun he olivat pieniä poikia. Haluaisin tietää millaisia ihmisiä heidän isänsä, äitinsä, mumminsa, vaarinsa, siskonsa ja veljensä ovat ja olivat? Haluaisin kurkistaa heidän lapsuuteensa, koteihinsa, koko sukupolvien ketjuun, ja ymmärtää miten heidän kotonaan puhuttiin tytöistä, tyttöjen ja poikien suhteista, naisista.

Kysymykseen sisältyy myös syytös. Siihen sisältyy olettamus, että jotain, jossain vaiheessa on mennyt pahasti pieleen. Millainen äiti on miehellä, joka kantaa sisällään näin suurta vihaa?

Näiden kysymysten kanssa ollaan kuitenkin kaltevalla pinnalla. Äidit eivät määrittele lastensa elämän kulkua. Äitien mielipiteet eivät siirry sellaisinaan pojille. Maailman ihaninkaan äiti ei pysty vedenpitävästi estämään sitä, että pojasta tulee äärioikeistolainen, sivistyneeseen keskusteluun kykenemätön, huonosti aggressionsa hallitseva nais- tai muukalaisvihaajaöykkäri.

En silti voi olla ajattelematta, että naiset – äidit – ovat keskiössä. Yksittäisten äitien syyllistäminen on turhaa, mutta äitinä olemista tai perhe-elämää yleisesti, sen menestystekijöitä, sen arvostamista, suojelua ja tukea pitää tarkastella. Viha kytee ja leimahtaa liekkeihin sille suotuisissa olosuhteissa. Pelko nousee turvattomuudesta. On ymmärrettävä, poistettava ja ehkäistävä ne olosuhteet ja esimerkit, joista viha saa voimansa ja jotka ruokkivat pelkoa.

Naisten varassa perheet joko seisovat tai kaatuvat. Sehän jo tiedettiin, että tästä syystä kehitysapuakin kannattaa kohdentaa naisille. Naiset hoivaavat ja kasvattavat lapsia, huolehtivat siitä, että lapset käyvät koulussa, kannustavat elämässä eteenpäin. Investointi tyttöihin ja naisiin, siis äiteihin tai tuleviin äiteihin, on investointi yhteiskunnan vakauteen.

Tästä syystä on kysyttävä keitä ovat Facebookissa naispoliitikon lasten raiskausta toivovan Jarin äiti, Narinkkatorilla naistoimittajaa huorittelevan Kallen äiti ja bussipysäkillä sen pienen pinkkilenkkarisen mustan tytön perään ärisevän Samin äiti. On tutustuttava Jarin äitiin, Kallen äitiin ja Samin äitiin ja selvitettävä mikä meni pieleen.


Teksti on julkaistu alun perin Espoon vihreiden naisten blogissa 7.2.2017.

Mies ja kartano

*** Sisältää juonipaljastuksia ***

Minä olen sellainen jänishousu, että pelkäsin niin paljon Sarah Watersin Vieras kartanossa -kirjaa lukiessani, etten uskaltanut mennä yksin illalla talomme alakertaan. Sinällään hämmästyttävää, koska mikään ei valmistanut minua kirjaan tarttuessani siihen, että tuleman pitää poemaista goottikauhua.

Sarah Waters kirjailijana oli tuttu yhden kirjan verran, ihan erilaisen kirjan (Parempaa väkeä). Vieras kartanossa oli ensitulkintani mukaan 1940-luvun brittiläisen luokkayhteiskunnan murrosta kuvaava sukutarina, mutta siirrähtikin paranormaaleja ilmiöitä sisällään pitävään kauhugenreen niin yllättäen, että jäin kyselemään itseltäni luenko tätä jotenkin vihksahtaneesti.

Minun oli ihan pakko vilkaista loppuratkaisu jo etukäteen - sivumennen sanoen en tullut siitä siinä vaiheessa hullua hurskaammaksi - ja kun sain kirjan luetuksi, oli niin ikään pakko lukea viisi Guardianissa julkaistua kirjoitusta, yksi webchat yhdessä Sarah Watersin kanssa, pari englanninkielistä ja pari suomenkielistä arvostelua kirjablogeissa, soveltuvin osin Wikipediaa ja jonkun verran nettikeskustelua.

Kun olin tämän verran sivistänyt itseäni, ja päässyt käsitykseen siitä, mitä kirjailija itse painotti, olin vakuuttunut siitä, että tämä pähkinä kyllä rikki puraistaan. Kävin siis kirjan kimppuun uudelleen, ja  mielestäni pähkinä on puraistu, ja julistan täten, että kirjassa on kyse miehen rakkaudesta taloon. Lukija tulkitsee luonnollisesti ensimmäisen luvun kuvauksen kartanosta tapahtumapaikan esittelyksi, mutta se on virhe! Tosiasiassa se on kertomus pienen pojan rakastumisesta ensisilmäyksellä. Minäkertoja, jonka myöhemmin opimme tuntemaan tohtori Faradaynä, kuvaa kartanoa ja ensikäyntiään siellä ihailevin sanakääntein: "Käynti teki minuun valtavan vaikutuksen. [...] lumouduin kaikesta näkemästäni." Poika lohkaisee mukaansa palan taloa, tammenterhokoristeen kipsilistasta. Seuraa yksi kirjan avainlauseista: "Olin varmaankin kuin mies, joka haluaa hiuskiehkuran naiselta johon hän on yhtäkkiä sokeasti rakastunut."

Kaipaus kartanoon saa voimansa työväenluokkaisesta taustasta johtuvasta alemmuuskompleksista ja toisaalta vastenmielisyydestä yläluokkaista ylemmyydentuntoa kohtaan. Alun pieni poika tajuaa kouriintuntuvasti eron ylhäisen Ayresin perheen ja kartanossa lastenhoitajana työskentelevän äitinsä välillä. Tohtori Faradayn ulkopuoliseen oloon ja toiseuteen suhteessa yläluokkaan palataan kirjassa uudestaan ja uudestaan. Kun Ayresin perheen jo aikuistuneet lapset ivailevat palvelijoitaan, Faradayn mielessä kuohahtaa, ja hän kokee Ayresien olevan kuin sukupuuttoon kuolemassa oleva "eristäytynyt heimo".

Ja tuhoa kohti totta tosiaan marssitaan vääjäämättä. Talo rapistuu, puutarha rehottaa, runsas palvelusväki on kutistunut yhdeksi ainoaksi sisäköksi, rahat eivät riitä edes koko talon lämpimänä pitämiseen tai sähkölaskujen maksamiseen. Lisäksi perhettä alkaa vainota jokin paha voima, joka ajaa perheenjäsenet yksi kerrallaan mielipuolisuuteen tai kuolemaan.

Mysteeri, johon haetaan ratkaisua on juuri kysymys siitä, mikä tai kuka on tuo paha voima. Waters ei suo meille sitä luksusta, että loppuratkaisu olisi yksiselitteinen. Ovatko perheen epäonni, tuhoutuminen ja talossa sattuvat merkilliset tapaukset jonkin yliluonnollisen aikaansaamaa vai voiko ne selittää mielen järkkymisellä, väsymyksellä, teknisillä vioilla tai muuten vain kuvittelulla, kuten tohtori Faraday ärsyttävyyteen asti väsymättä yrittää tehdä?

Minäpä kerron. Romaanista löytyvät mielestäni aivan selvät vinkit tapauksen breikkaamiseen, ja kun idean on kerran sisäistänyt, loistavat avainkohdat kirjan sivuilla kuin polkua reunustavat valot pimeässä yössä. Vihjeiden jono on niin johdonmukainen, ettei se voi olla sattumaa.

Ensinnäkin kirjassa mainitaan useaan otteeseen, että pahuus on tullut taloon vasta hiljattain. Kun Gyp-koira puree juhlaillallisilla vierailulla ollutta pikkutyttöä, ja sodassa vammautunut Roderick Ayres alkaa käyttäytyä oudosti, on Betty-sisäkkö ensimmäinen, joka väittää, että "tässä talossa asuu pahuus" ja lisää: "Se voi olla - uusi." Kirjan loppupuolella perheen tytär Caroline jankuttaa samaa: "Asiat ovat muuttuneet, menneet pieleen, menneet pahasti pieleen hyvin lyhyessä ajassa."

Muutoksen taitekohdaksi haarukoituu ajanjakso, jolloin Faraday ystävystyy Ayresin perheen kanssa. Roderick sanoo, että hänen "oireensa" alkoivat juhlailtana, siis samana iltana kun Faraday on ensimmäistä kertaa kartanossa kylässä Ayresin perheen ystävänä eikä pelkästään sattumalta lääkärikäynnillä. Kun Caroline ja Faraday spekuloivat, suorastaan väittelevät, siitä, kuka voisi olla ilkivallan takana, Faraday heittää epäilyksen varjon Bettyn päälle. Tämän Caroline kuitenkin torjuu naurettavana ajatuksena rinnastamalla sen toiseen, mielestään yhtä naurettavaan ajatukseen ja sanoo Faradaylle: "Yhtä hyvin voisi sanoa, että ongelmia on ilmennyt vasta sinun tulosi jälkeen!" Kirjailija yhtä aikaa tarjoaa lukijalle vihjeen ja johtaa häntä tarkoituksellisesti harhaan. Jo aiemmin on Roderick huutanut keskellä hulluuskohtaustaan Faradaylle: "Kuka saatana te ylipäätään olette? Miksi helvetissä olette täällä?" Eipä hullumpia kysymyksiä, Rod!

Tylsääkin tylsempi Faraday, yläluokkaisen perheen ympärillä asemattomassa asemassa liehuva Faraday, merkityksetön, köyhä maalaislääkäri Faraday on siis kiistatta epäilyksenalainen. Motiivikysymyskin on helppo: rakkaus kartanoon ja ambivalentti suhtautuminen yläluokkaan, mutta miten ihmeessä Faradayllä olisi mahdollisuus toteuttaa esimerkiksi seinän takaa kuuluva rapina tai palvelusväen kutsumiseen tarkoitettujen kellojen mystinen soiminen itsestään? Samalla tavalla kuin Faradayn mahdollinen syyllisyys, mainitaan sivulauseenomaisesti ja lainkaan painottamatta myös, että asioita tapahtuu juuri silloin kun Faraday on poissa. Joissain tapauksissa Faradayllä näyttäisi ainakin oman kertomansa mukaan olevan alibi niille ajoille jolloin sattuu ja tapahtuu. Vaikka ei olisikaan, mystisten tapahtumien fyysinen toteuttaminen vaikuttaa mahdottomalta.

Apuumme rientää kuitenkin toinen maalaislääkäri Seeley, joka pohtiessaan mysteeriota Faradayn kanssa referoi 1800-luvun loppupuolella kirjoitettua paranormaaleja ilmiöitä ja kummituskokemuksia käsittelevää teosta Phantasms of the Living, jonka mukaan "uniminä voisi tietyissä olosuhteissa irtaantua, lähteä liikkeelle, kulkea toiseen paikkaan ja näyttäytyä muille." Myös Caroline on lukenut kirjan ja vakuuttunut siitä, että jonkinlainen poltergeist tai muu ilmiö vainoaa perhettä. (Sivumennen sanottuna myös kirjailija Waters itse on tutustunut kyseiseen teokseen ja lukuisiin muihin samantapaisiin, jotka listataan kirjan lopussa kiitoksissa. Jos joku on kiinnostunut lukemaan parapsykologiasta, Watersin lista käy kelpo bibliografiasta.)

Ja nyt seuraa varsinainen läpimurtoni lukijana: Lähestulkoon kaikki pahimmat tapahtumat kartanossa pohjustetaan edellisessä luvussa maininnoilla siitä kuinka Faraday nukkuu levottomasti, näkee outoja unia ja herää aamulla väsyneenä. Kullekin perheenjäsenelle vuorollaan alkaa tapahtua pahoja asioita siinä vaiheessa, kun he joko uhkaavat kartanoelämän jatkuvuutta tai asettuvat poikkiteloin Faradayn kanssa. Kun Faraday kuulee, että Roderick on aikeissa myydä merkittävän osan kartanon tonttia, hän kauhistuu: "'Ette voi olla tosissanne', minä sanoin Rodille. 'Ei puistoa voi paloitella. Täytyyhän sille olla jokin vaihtoehto, vai mitä?'" Samalla vierailulla Rod loukkaa Faradayn tunteita, ja seuraavana yönä Faraday nukkuu huonosti "nähden synkkiä, väkivaltaisia unia", ja kartano kokee jälleen uuden takaiskun kun Rodin huone palaa käsittämättömällä tavalla ja mies itse suistuu lopullisesti hulluuteen.

Roderick on poissa pelistä, mutta Faraday ja Caroline kehittävät kaikella tapaa maailman epäromanttisimman ja kylmimmän rakkaussuhteen. Faradayn mieli lähtee jälleen vaeltamaan, "livahti kuin salametsästäjä ruohottunutta ajotietä pitkin, keinotteli turvonneen ulko-oven auki, hivuttautui ruudullisen marmorilattian yli ja hiipi hiljaista portaikkoa ylös kohti Carolinea kohti". Rouva Ayres ei ilahdu suhteesta, ja vaikuttaa siltä kuin tämä asenne sinetöisi hänen kohtalonsa. Sinä yönä kun rouva Ayres hirttäytyy, Faradayn yöunta kuvataan niinikään katkonaiseksi.

Kihlaus Carolinen kanssa ja ajatus esteettömästä pääsystä kartanonherraksi tekee Faradayn hilpeän iloiseksi huolimatta anoppikandidaatin kuolemasta. Poloinen Caroline ei kuitenkaan ymmärrä omaa parastaan vaan purkaa kihlauksen - huonompi homma. Mutta Caroline onkin jo ymmärtänyt sen mikä hidasälyisemmälle lukijalle täytyy vielä pukea sanoiksi: "Sanoit viikko sitten, että olet rakastunut minuun. Voitko sanoa rehellisesti, että tuntisit samoin, jos Hundreds ei olisi kotini?"

On selvää, ettei Carolinella ole mitään mahdollisuutta selvitä hengissä Faradayn uniminän käsittelystä. Kun koittaa yö, jonka piti olla Carolinen ja Faradayn hääyö, Faraday vaipuu autossaan "jonkinlaiseen levottomaan horrokseen". "Ja oli kuin olisin lähtenyt autosta ja kiiruhtanut Hundredsiin..." Aamulla Caroline on kuollut viimeisenä sananaan "sinä!", joka mitä ilmeisimmin oli Faradayn uniminälle kohdistettu.

Jos asia jäi vielä epäselväksi, viimeiset lauseet sinetöivät tulkinnan - Waters itse on sanonut, että kirjan viimeiset lauseet ovat avain kirjan tapahtumiin. Faraday käyskentelee tyhjässä kartanossa ja pohtii: "Mutta jos Hundreds Hallissa kummittelee, kummitus ei näyttäydy minulle. Petyn joka kerta, kun käännyn katsomaan, sillä näen vain haljenneen ikkunaruudun, ja tajuan että vääristyneet kasvot jotka katsovat siitä kaipaavasti ja hämmentyneinä, ovat omani."

Hyvä kirja kaiken kaikkiaan, ja siitä yksiselitteisenä osoituksena on se, etten muista koskaan aiemmin lukeneeni kirjaa tällä intensiteetillä kahta kertaa peräkkäin, käyttäneeni näin paljon aikaa sen arvosteluihin ja tulkintoihin perehtymiseen tai ainakaan valvoneeni kolmeen yöllä kirjoittamassa siitä esseetä blogiini.

Kalikka kalahtaa helposti syyllistyvään äitiin

Kylläpä todellakin on viestintä taitolaji! Somestania raivostui eilen, kun Helsingin kaupungin kotiväkivallan vastainen kampanja pääsi vauhtiin. Kampanjan videossa korppi kaappaa lapsen sillä aikaa kun äiti pysähtyy lukemaan tekstiviestiä, ja kampanjan julisteissa lapset ja koira touhuavat omiaan sillä aikaa kun äiti näpyttelee pädiä. Tekstissä sanotaan: Välinpitämättömyys on nykypäivän väkivaltaa. (Jos et tiedä, mistä on kyse, tsekkaa täältä tai täältä tai täältä.)

Helsingin kaupunki ja kampanjan suunnitellut mainostoimisto saavat ansionsa mukaan. Edes väittämä jonka mukaan mainonta on onnistunutta kun se herättää keskustelua ja huomiota, ei tunnu oikeutetulta tässä tapauksessa. On huutava vääryys, että samaan aikaan kun joka kadunkulmassa vaikerretaan lastensuojelun vähistä resursseista, kaupungilla on varaa lohkaista kymmenien tuhansien eurojen siivu asialle, joka ei suurin lastensuojeluhuolemme ole. Ihan aiheesta on älähtänyt esimerkiksi Naisasialiitto Unioni turvakotien puolesta. Unioni myös julkaisi kampanjajulisteesta uuden version:

Julisteen ja videon kuvaamien tilanteiden määritteleminen väkivallaksi kertoo kehityksestä joka on analoginen medikalisoitumisen kanssa: Kaikki alkaa näyttää sairaudelta/väkivallalta. Helsinkiläinen yliopistonlehtori kirjoittaa Helsingin Sanomien mielipidepalstalla tänään: "Väkivallan lavealla määrittelyllä kampanjan tapaan on riskinsä. Jos kaikenlaiset vuorovaikutuksen pulmat määritellään väkivallaksi, voi paradoksaalisesti käydä niin, että vakavat ja puuttumista vaativat väkivallan muodot katoavat näkyvistä."

Vaan löytyy niitäkin, joiden mielestä tässä ollaan ihan oikealla asialla, ja vieläpä niin, että ne, joita ärsyttää, ovatkin itse niitä, joiden pitäisi mainoksen kannustamana ymmärtää tehdä parannus. Se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa.

Ja toden totta, olen kalikka-asiasta täsmälleen samaa mieltä.

Syväluetaanpa mainosta hieman: Siinä hyväosainen, korkeasti koulutettu, kauniissa, valkoisessa, design-huonekaluin kalustetussa talossa asuva mukiinmenevän näköinen äiti on syventynyt lukemaan kauneusblogia. Isä on varmaankin töissä tienaamassa rahaa, koska äidillä on varaa olla kotona valoisuudesta päätellen päiväsaikaan jo kouluikää lähentelevien lasten kanssa. Perhe on siis päättänyt panostaa lapsiin äidin kokopäiväisen ajankäytön ja menetetyn palkan muodossa. Kauniisti puetut, hyvinvoivan näköiset lapset käyttävät tilaisuutta hyväkseen ja riehuvat, samoin koira on villiintynyt. Tytöllä on ikäkauteen kuuluva raivokohtaus - jep jep, nämä tiedetään - kun taas poika on tyytyväinen, kun ei äiti ole koko ajan kieltämässä kaikkea hauskaa.

Kuvassa ei ole yhtään, ei kertakaikkiaan ainuttakaan todellisesta välinpitämättömyydestä tai heitteillejätöstä kertovaa elementtiä. Itse asiassa harvassa lapsiperheessä arki on ihan näin kauniin näköistä. Kuvan äidille antaisin vertaistukena ainoastaan yhden neuvon: Kartellin Bourgie-valaisin on sooo last season, suosittelen vaihtamaan sen vaikkapa Foscarinin Lumiereen, siihen uudempaan Lumiereen.

Silti kalikka kalahtaa, koska tunnistammehan me hyväosaiset, korkeasti koulutetut, kauniissa valkoisissa taloissa asuvat äidit tuosta kuvasta itsemme. Mehän olemme lukeneet lukemasta päästyämme varhaisesta vuorovaikutuksesta ja hyväksyvän katseen ja katsekontaktin merkityksestä. Me puemme, pesemme, kampaamme, niistämme, syötämme, nukutamme, ulkoilutamme, leikitämme. Laitamme suppoja, luemme kirjoja, soseutamme kukkakaalia, vertailemme pyykkiaineita, lajittelemme legoja, pyyhimme kyyneleitä ja laulamme tiutau tilhi äidin ryytimaassa vaikka sata kertaa, jos se nukahtamisen kannalta on välttämätöntä.

Kalikka todellakin kalahtaa, koska meitä on niin helppo syyllistää. Mietimme teimmekö sittenkään tarpeeksi. Itse tuijottelin silmäni kipeiksi omaa vauvaani aikoinaan 14 vuotta sitten, ettei lapsen onni ja menestys siitä ainakaan jäisi kiinni, ettei silmiin ole katsottu. Laittaapa siinä sitten Helsingin kaupunki lehteen ilmoituksen, että lehden lukeminen pädiltä on väkivaltaa puhumattakaan tekstiviestin katsomisesta silloin kun eeppinen lapsen kohtaamistilanne on meneillään - voi herranpieksut miten minä siitä syyllistyn!

Ihan liikaa olen tekstaillut ja whatsappaillut, ihan liikaa olen seurannut blogeja, ihan liikaa olen katsonut Kim Kardashianin kuvia Instassa. Nytkin olen tässä tietokoneella! Lapsi on tosin koulussa, enkä voi häntä kohdata eeppisesti tai muutenkaan, mutta varmasti voisin tämänkin hetken jotenkin käyttää hänen hyvinvointinsa edistämiseksi vaikkapa pullaa leipomalla. Pullantuoksu, you know.

Kalikka todellakin kalahtaa - mutta se kalahtaa väärään kohteeseen! Tällä mainoksella on - tahallisesti tai tahattomasti - onnistuttu syyllistämään juuri sitä äitijoukkoa, joka kantaa vastuuta paitsi omista lapsistaan, myös muiden lapsista ja on laajasti ottaen koko yhteiskunnan selkäranka.

Tämä on se syy miksi minä älähdän.

Tyhjiä tasoja ja kadonnut hame

Huomenna meillä on ilo ja onni rynniä Sellon kirjastoon kuuntelemaan bloggari-ammattijärjestäjä-tutkija Ilana Aallon luentoa otsikolla Apua, hukun roinaan! - Luento uudenlaisesta tavarasuhteesta. Iloitsen, koska tapahtuman Facebook-sivuilla on paljon trafiikkia ja koska pääsen itsekin tapaamaan Ilanan ensimmäistä kertaa ja saan vielä juontaa tämän jännittävän tapahtuman.

On ollut jännittävää seurata viime vuosina tavarankarsimis- ja järjestelyinnostuksen voittokulkua. Vielä muutama vuosi sitten ammattijärjestäjän tointa ihmeteltiin eikä titteli avautunut suurelle yleisölle. Nyt ammattijärjestäjien saama julkisuus on suurta - ei varmasti ole sellaista lehteä, joka ei olisi kirjoittanut aiheesta jostakin näkökulmasta. Hamstraaminen ja hallitsematon kodin tavaravyöry koetaan yleisesti ongelmaksi, joka pitää ratkaista. Marie Kondon siivoushehkutuskirja on arvosteltu eri foorumeissa puhki. Onpa koettu jo vastaiskukin, kun muutaman päivän takaisessa lehtijutussa annettiin lupa säilyttää muistoesineitä ja ihan rauhassa olla käyttämättä jotakin vaatetta useaan vuoteen ja silti olla siitä luopumatta.

Minun piti oikein käydä päivittämässä muistikuviani Ihana Arki -blogin puolella siitä milloin olen ensimmäisiä kertoja aktivoinut aivojani keveämmän elämän aaltopituudelle. Se on tapahtunut tammikuussa 2014, jolloin tutustuin ensimmäistä kertaa siihen vallankumoukselliseen ajatukseen, että on olemassa naisia, jotka eivät koko ajan haali lisää vaatteita, vaan haluavat jopa minimoida niiden määrän. Ja vieläpä niin, että nämä naiset ovat tyylikkäitä, itsestään huolen pitäviä ihmisiä. Kirjoitin aiheesta otsikolla Tavaroiden karsiminen alkaa keittiöstä, jonka jälkeen muutaman päivän päästä olin ratkaissut ensimmäisen järjestämis- ja karsimispähkinäni kuinkas muuten kuin ostamalla kalliin design-säilyttimen (tähän kohtaan sellainen silmiä pyörittelevä emoticon).

Ajatusprosessi kuitenkin lähti liikkeelle.

Sittemmin perehdyin asiaan, aloin seurata Tavara päivässä pois -ryhmää, Minimalismin ilo -blogia, Ilanan Paikka kaikelle -blogia, tutustuin Konmari-menetelmään ja aktivoiduin keskustelemaan tavarafilosofisista aiheista sekä käytännön järjestämistyöstä Paikka kaikelle -ryhmässä Facebookissa. Järjestin kodin laitteiden johdot minigrip-pusseihin, vein paperinkeräykseen suuren osan kymmenen vuotta vanhoista opiskelupapereistani, pidin kirpparipöytää kahdesti vuodessa, myin lähes kaikki CD-levyt, järjestin työhuoneen hylly hyllyltä, laatikko laatikolta, kaappi kaapilta uuteen uskoon, vähensin astioiden määrää - ja muuta sellaista mukavaa.

Oma ajatustapa on tammikuusta 2014 tähän päivään hioutunut huomattavasti. Olen muun muassa oppinut itsestäni sen, että avara, tyhjä, vaalea tila on elintärkeää mieleni hyvinvoinnin kannalta. Olen päättänyt irrottaa karsimisen ulkopuolelle kengät ja käsilaukut. Olen oppinut, että on tavararyhmiä, jotka ovat toisille ihmisille niin rakkaita ja tunteisiin sidottuja, että niistä luopuminen on liian rankkaa, ja että ei ole minun asiani määräillä perheenjäsenten tavaroista. Olen löytänyt oman sisäisen torimyyjäni kirpparitoiminnan kautta.

Kävimme läpi suuren muutoksen elämässämme, kun muutimme marraskuussa Oulusta Espooseen. Muuttaminen ja pakkaaminen oli silmiä avaava, puhdistava ja yllättävästi uskomattoman mukava kokemus. Kodin tavarat käytiin lähestulkoon yksitellen läpi ennen kuin ne pakattiin. Toinen katselmus suoritettiin kun ne purettiin laatikoistaan uuteen kotiin. Pääkaupunkiseudullakin olen ehtinyt jo yhteen kirppistapahtumaan mukaan, Kattilahallin kirppikselle pääsiäisenä. Rakastin joka hetkeä!

Tänään olen siinä onnellisessa tilanteessa, että pääni sisällä on melko järjestäytynyt ajatus siitä, mitä tavaroita kodissamme on ja hyvä tunne siitä, että jokaisella tavaralla on paikkansa, ja että yleisvaikutelma on kodissa aina siisti - silloin kun tavarat ovat paikallaan. Ja ne tasot ovat tyhjiä - sehän se minun ohjenuorani oli tammikuussa 2014.

Mutta sitä en voi ymmärtää, että olen kadottanut yhden hameen! Miten ihminen voi hävittää hameen?!? Ja vielä yhden lempihameistaan?!? Vaikka järjestäminen ja karsiminen onkin tavallaan pyrkimystä kohti täydellisyyttä, juuri oikeanlaista harmoniaa, helppoa arkea ja irrottautumista tavaroiden kahleista, inhimillisyys kulkee rinnalla.

Hameita voi aina kadota ja uusia löytyä.