Mies ja kartano

*** Sisältää juonipaljastuksia ***

Minä olen sellainen jänishousu, että pelkäsin niin paljon Sarah Watersin Vieras kartanossa -kirjaa lukiessani, etten uskaltanut mennä yksin illalla talomme alakertaan. Sinällään hämmästyttävää, koska mikään ei valmistanut minua kirjaan tarttuessani siihen, että tuleman pitää poemaista goottikauhua.

Sarah Waters kirjailijana oli tuttu yhden kirjan verran, ihan erilaisen kirjan (Parempaa väkeä). Vieras kartanossa oli ensitulkintani mukaan 1940-luvun brittiläisen luokkayhteiskunnan murrosta kuvaava sukutarina, mutta siirrähtikin paranormaaleja ilmiöitä sisällään pitävään kauhugenreen niin yllättäen, että jäin kyselemään itseltäni luenko tätä jotenkin vihksahtaneesti.

Minun oli ihan pakko vilkaista loppuratkaisu jo etukäteen - sivumennen sanoen en tullut siitä siinä vaiheessa hullua hurskaammaksi - ja kun sain kirjan luetuksi, oli niin ikään pakko lukea viisi Guardianissa julkaistua kirjoitusta, yksi webchat yhdessä Sarah Watersin kanssa, pari englanninkielistä ja pari suomenkielistä arvostelua kirjablogeissa, soveltuvin osin Wikipediaa ja jonkun verran nettikeskustelua.

Kun olin tämän verran sivistänyt itseäni, ja päässyt käsitykseen siitä, mitä kirjailija itse painotti, olin vakuuttunut siitä, että tämä pähkinä kyllä rikki puraistaan. Kävin siis kirjan kimppuun uudelleen, ja  mielestäni pähkinä on puraistu, ja julistan täten, että kirjassa on kyse miehen rakkaudesta taloon. Lukija tulkitsee luonnollisesti ensimmäisen luvun kuvauksen kartanosta tapahtumapaikan esittelyksi, mutta se on virhe! Tosiasiassa se on kertomus pienen pojan rakastumisesta ensisilmäyksellä. Minäkertoja, jonka myöhemmin opimme tuntemaan tohtori Faradaynä, kuvaa kartanoa ja ensikäyntiään siellä ihailevin sanakääntein: "Käynti teki minuun valtavan vaikutuksen. [...] lumouduin kaikesta näkemästäni." Poika lohkaisee mukaansa palan taloa, tammenterhokoristeen kipsilistasta. Seuraa yksi kirjan avainlauseista: "Olin varmaankin kuin mies, joka haluaa hiuskiehkuran naiselta johon hän on yhtäkkiä sokeasti rakastunut."

Kaipaus kartanoon saa voimansa työväenluokkaisesta taustasta johtuvasta alemmuuskompleksista ja toisaalta vastenmielisyydestä yläluokkaista ylemmyydentuntoa kohtaan. Alun pieni poika tajuaa kouriintuntuvasti eron ylhäisen Ayresin perheen ja kartanossa lastenhoitajana työskentelevän äitinsä välillä. Tohtori Faradayn ulkopuoliseen oloon ja toiseuteen suhteessa yläluokkaan palataan kirjassa uudestaan ja uudestaan. Kun Ayresin perheen jo aikuistuneet lapset ivailevat palvelijoitaan, Faradayn mielessä kuohahtaa, ja hän kokee Ayresien olevan kuin sukupuuttoon kuolemassa oleva "eristäytynyt heimo".

Ja tuhoa kohti totta tosiaan marssitaan vääjäämättä. Talo rapistuu, puutarha rehottaa, runsas palvelusväki on kutistunut yhdeksi ainoaksi sisäköksi, rahat eivät riitä edes koko talon lämpimänä pitämiseen tai sähkölaskujen maksamiseen. Lisäksi perhettä alkaa vainota jokin paha voima, joka ajaa perheenjäsenet yksi kerrallaan mielipuolisuuteen tai kuolemaan.

Mysteeri, johon haetaan ratkaisua on juuri kysymys siitä, mikä tai kuka on tuo paha voima. Waters ei suo meille sitä luksusta, että loppuratkaisu olisi yksiselitteinen. Ovatko perheen epäonni, tuhoutuminen ja talossa sattuvat merkilliset tapaukset jonkin yliluonnollisen aikaansaamaa vai voiko ne selittää mielen järkkymisellä, väsymyksellä, teknisillä vioilla tai muuten vain kuvittelulla, kuten tohtori Faraday ärsyttävyyteen asti väsymättä yrittää tehdä?

Minäpä kerron. Romaanista löytyvät mielestäni aivan selvät vinkit tapauksen breikkaamiseen, ja kun idean on kerran sisäistänyt, loistavat avainkohdat kirjan sivuilla kuin polkua reunustavat valot pimeässä yössä. Vihjeiden jono on niin johdonmukainen, ettei se voi olla sattumaa.

Ensinnäkin kirjassa mainitaan useaan otteeseen, että pahuus on tullut taloon vasta hiljattain. Kun Gyp-koira puree juhlaillallisilla vierailulla ollutta pikkutyttöä, ja sodassa vammautunut Roderick Ayres alkaa käyttäytyä oudosti, on Betty-sisäkkö ensimmäinen, joka väittää, että "tässä talossa asuu pahuus" ja lisää: "Se voi olla - uusi." Kirjan loppupuolella perheen tytär Caroline jankuttaa samaa: "Asiat ovat muuttuneet, menneet pieleen, menneet pahasti pieleen hyvin lyhyessä ajassa."

Muutoksen taitekohdaksi haarukoituu ajanjakso, jolloin Faraday ystävystyy Ayresin perheen kanssa. Roderick sanoo, että hänen "oireensa" alkoivat juhlailtana, siis samana iltana kun Faraday on ensimmäistä kertaa kartanossa kylässä Ayresin perheen ystävänä eikä pelkästään sattumalta lääkärikäynnillä. Kun Caroline ja Faraday spekuloivat, suorastaan väittelevät, siitä, kuka voisi olla ilkivallan takana, Faraday heittää epäilyksen varjon Bettyn päälle. Tämän Caroline kuitenkin torjuu naurettavana ajatuksena rinnastamalla sen toiseen, mielestään yhtä naurettavaan ajatukseen ja sanoo Faradaylle: "Yhtä hyvin voisi sanoa, että ongelmia on ilmennyt vasta sinun tulosi jälkeen!" Kirjailija yhtä aikaa tarjoaa lukijalle vihjeen ja johtaa häntä tarkoituksellisesti harhaan. Jo aiemmin on Roderick huutanut keskellä hulluuskohtaustaan Faradaylle: "Kuka saatana te ylipäätään olette? Miksi helvetissä olette täällä?" Eipä hullumpia kysymyksiä, Rod!

Tylsääkin tylsempi Faraday, yläluokkaisen perheen ympärillä asemattomassa asemassa liehuva Faraday, merkityksetön, köyhä maalaislääkäri Faraday on siis kiistatta epäilyksenalainen. Motiivikysymyskin on helppo: rakkaus kartanoon ja ambivalentti suhtautuminen yläluokkaan, mutta miten ihmeessä Faradayllä olisi mahdollisuus toteuttaa esimerkiksi seinän takaa kuuluva rapina tai palvelusväen kutsumiseen tarkoitettujen kellojen mystinen soiminen itsestään? Samalla tavalla kuin Faradayn mahdollinen syyllisyys, mainitaan sivulauseenomaisesti ja lainkaan painottamatta myös, että asioita tapahtuu juuri silloin kun Faraday on poissa. Joissain tapauksissa Faradayllä näyttäisi ainakin oman kertomansa mukaan olevan alibi niille ajoille jolloin sattuu ja tapahtuu. Vaikka ei olisikaan, mystisten tapahtumien fyysinen toteuttaminen vaikuttaa mahdottomalta.

Apuumme rientää kuitenkin toinen maalaislääkäri Seeley, joka pohtiessaan mysteeriota Faradayn kanssa referoi 1800-luvun loppupuolella kirjoitettua paranormaaleja ilmiöitä ja kummituskokemuksia käsittelevää teosta Phantasms of the Living, jonka mukaan "uniminä voisi tietyissä olosuhteissa irtaantua, lähteä liikkeelle, kulkea toiseen paikkaan ja näyttäytyä muille." Myös Caroline on lukenut kirjan ja vakuuttunut siitä, että jonkinlainen poltergeist tai muu ilmiö vainoaa perhettä. (Sivumennen sanottuna myös kirjailija Waters itse on tutustunut kyseiseen teokseen ja lukuisiin muihin samantapaisiin, jotka listataan kirjan lopussa kiitoksissa. Jos joku on kiinnostunut lukemaan parapsykologiasta, Watersin lista käy kelpo bibliografiasta.)

Ja nyt seuraa varsinainen läpimurtoni lukijana: Lähestulkoon kaikki pahimmat tapahtumat kartanossa pohjustetaan edellisessä luvussa maininnoilla siitä kuinka Faraday nukkuu levottomasti, näkee outoja unia ja herää aamulla väsyneenä. Kullekin perheenjäsenelle vuorollaan alkaa tapahtua pahoja asioita siinä vaiheessa, kun he joko uhkaavat kartanoelämän jatkuvuutta tai asettuvat poikkiteloin Faradayn kanssa. Kun Faraday kuulee, että Roderick on aikeissa myydä merkittävän osan kartanon tonttia, hän kauhistuu: "'Ette voi olla tosissanne', minä sanoin Rodille. 'Ei puistoa voi paloitella. Täytyyhän sille olla jokin vaihtoehto, vai mitä?'" Samalla vierailulla Rod loukkaa Faradayn tunteita, ja seuraavana yönä Faraday nukkuu huonosti "nähden synkkiä, väkivaltaisia unia", ja kartano kokee jälleen uuden takaiskun kun Rodin huone palaa käsittämättömällä tavalla ja mies itse suistuu lopullisesti hulluuteen.

Roderick on poissa pelistä, mutta Faraday ja Caroline kehittävät kaikella tapaa maailman epäromanttisimman ja kylmimmän rakkaussuhteen. Faradayn mieli lähtee jälleen vaeltamaan, "livahti kuin salametsästäjä ruohottunutta ajotietä pitkin, keinotteli turvonneen ulko-oven auki, hivuttautui ruudullisen marmorilattian yli ja hiipi hiljaista portaikkoa ylös kohti Carolinea kohti". Rouva Ayres ei ilahdu suhteesta, ja vaikuttaa siltä kuin tämä asenne sinetöisi hänen kohtalonsa. Sinä yönä kun rouva Ayres hirttäytyy, Faradayn yöunta kuvataan niinikään katkonaiseksi.

Kihlaus Carolinen kanssa ja ajatus esteettömästä pääsystä kartanonherraksi tekee Faradayn hilpeän iloiseksi huolimatta anoppikandidaatin kuolemasta. Poloinen Caroline ei kuitenkaan ymmärrä omaa parastaan vaan purkaa kihlauksen - huonompi homma. Mutta Caroline onkin jo ymmärtänyt sen mikä hidasälyisemmälle lukijalle täytyy vielä pukea sanoiksi: "Sanoit viikko sitten, että olet rakastunut minuun. Voitko sanoa rehellisesti, että tuntisit samoin, jos Hundreds ei olisi kotini?"

On selvää, ettei Carolinella ole mitään mahdollisuutta selvitä hengissä Faradayn uniminän käsittelystä. Kun koittaa yö, jonka piti olla Carolinen ja Faradayn hääyö, Faraday vaipuu autossaan "jonkinlaiseen levottomaan horrokseen". "Ja oli kuin olisin lähtenyt autosta ja kiiruhtanut Hundredsiin..." Aamulla Caroline on kuollut viimeisenä sananaan "sinä!", joka mitä ilmeisimmin oli Faradayn uniminälle kohdistettu.

Jos asia jäi vielä epäselväksi, viimeiset lauseet sinetöivät tulkinnan - Waters itse on sanonut, että kirjan viimeiset lauseet ovat avain kirjan tapahtumiin. Faraday käyskentelee tyhjässä kartanossa ja pohtii: "Mutta jos Hundreds Hallissa kummittelee, kummitus ei näyttäydy minulle. Petyn joka kerta, kun käännyn katsomaan, sillä näen vain haljenneen ikkunaruudun, ja tajuan että vääristyneet kasvot jotka katsovat siitä kaipaavasti ja hämmentyneinä, ovat omani."

Hyvä kirja kaiken kaikkiaan, ja siitä yksiselitteisenä osoituksena on se, etten muista koskaan aiemmin lukeneeni kirjaa tällä intensiteetillä kahta kertaa peräkkäin, käyttäneeni näin paljon aikaa sen arvosteluihin ja tulkintoihin perehtymiseen tai ainakaan valvoneeni kolmeen yöllä kirjoittamassa siitä esseetä blogiini.

Kalikka kalahtaa helposti syyllistyvään äitiin

Kylläpä todellakin on viestintä taitolaji! Somestania raivostui eilen, kun Helsingin kaupungin kotiväkivallan vastainen kampanja pääsi vauhtiin. Kampanjan videossa korppi kaappaa lapsen sillä aikaa kun äiti pysähtyy lukemaan tekstiviestiä, ja kampanjan julisteissa lapset ja koira touhuavat omiaan sillä aikaa kun äiti näpyttelee pädiä. Tekstissä sanotaan: Välinpitämättömyys on nykypäivän väkivaltaa. (Jos et tiedä, mistä on kyse, tsekkaa täältä tai täältä tai täältä.)

Helsingin kaupunki ja kampanjan suunnitellut mainostoimisto saavat ansionsa mukaan. Edes väittämä jonka mukaan mainonta on onnistunutta kun se herättää keskustelua ja huomiota, ei tunnu oikeutetulta tässä tapauksessa. On huutava vääryys, että samaan aikaan kun joka kadunkulmassa vaikerretaan lastensuojelun vähistä resursseista, kaupungilla on varaa lohkaista kymmenien tuhansien eurojen siivu asialle, joka ei suurin lastensuojeluhuolemme ole. Ihan aiheesta on älähtänyt esimerkiksi Naisasialiitto Unioni turvakotien puolesta. Unioni myös julkaisi kampanjajulisteesta uuden version:

Julisteen ja videon kuvaamien tilanteiden määritteleminen väkivallaksi kertoo kehityksestä joka on analoginen medikalisoitumisen kanssa: Kaikki alkaa näyttää sairaudelta/väkivallalta. Helsinkiläinen yliopistonlehtori kirjoittaa Helsingin Sanomien mielipidepalstalla tänään: "Väkivallan lavealla määrittelyllä kampanjan tapaan on riskinsä. Jos kaikenlaiset vuorovaikutuksen pulmat määritellään väkivallaksi, voi paradoksaalisesti käydä niin, että vakavat ja puuttumista vaativat väkivallan muodot katoavat näkyvistä."

Vaan löytyy niitäkin, joiden mielestä tässä ollaan ihan oikealla asialla, ja vieläpä niin, että ne, joita ärsyttää, ovatkin itse niitä, joiden pitäisi mainoksen kannustamana ymmärtää tehdä parannus. Se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa.

Ja toden totta, olen kalikka-asiasta täsmälleen samaa mieltä.

Syväluetaanpa mainosta hieman: Siinä hyväosainen, korkeasti koulutettu, kauniissa, valkoisessa, design-huonekaluin kalustetussa talossa asuva mukiinmenevän näköinen äiti on syventynyt lukemaan kauneusblogia. Isä on varmaankin töissä tienaamassa rahaa, koska äidillä on varaa olla kotona valoisuudesta päätellen päiväsaikaan jo kouluikää lähentelevien lasten kanssa. Perhe on siis päättänyt panostaa lapsiin äidin kokopäiväisen ajankäytön ja menetetyn palkan muodossa. Kauniisti puetut, hyvinvoivan näköiset lapset käyttävät tilaisuutta hyväkseen ja riehuvat, samoin koira on villiintynyt. Tytöllä on ikäkauteen kuuluva raivokohtaus - jep jep, nämä tiedetään - kun taas poika on tyytyväinen, kun ei äiti ole koko ajan kieltämässä kaikkea hauskaa.

Kuvassa ei ole yhtään, ei kertakaikkiaan ainuttakaan todellisesta välinpitämättömyydestä tai heitteillejätöstä kertovaa elementtiä. Itse asiassa harvassa lapsiperheessä arki on ihan näin kauniin näköistä. Kuvan äidille antaisin vertaistukena ainoastaan yhden neuvon: Kartellin Bourgie-valaisin on sooo last season, suosittelen vaihtamaan sen vaikkapa Foscarinin Lumiereen, siihen uudempaan Lumiereen.

Silti kalikka kalahtaa, koska tunnistammehan me hyväosaiset, korkeasti koulutetut, kauniissa valkoisissa taloissa asuvat äidit tuosta kuvasta itsemme. Mehän olemme lukeneet lukemasta päästyämme varhaisesta vuorovaikutuksesta ja hyväksyvän katseen ja katsekontaktin merkityksestä. Me puemme, pesemme, kampaamme, niistämme, syötämme, nukutamme, ulkoilutamme, leikitämme. Laitamme suppoja, luemme kirjoja, soseutamme kukkakaalia, vertailemme pyykkiaineita, lajittelemme legoja, pyyhimme kyyneleitä ja laulamme tiutau tilhi äidin ryytimaassa vaikka sata kertaa, jos se nukahtamisen kannalta on välttämätöntä.

Kalikka todellakin kalahtaa, koska meitä on niin helppo syyllistää. Mietimme teimmekö sittenkään tarpeeksi. Itse tuijottelin silmäni kipeiksi omaa vauvaani aikoinaan 14 vuotta sitten, ettei lapsen onni ja menestys siitä ainakaan jäisi kiinni, ettei silmiin ole katsottu. Laittaapa siinä sitten Helsingin kaupunki lehteen ilmoituksen, että lehden lukeminen pädiltä on väkivaltaa puhumattakaan tekstiviestin katsomisesta silloin kun eeppinen lapsen kohtaamistilanne on meneillään - voi herranpieksut miten minä siitä syyllistyn!

Ihan liikaa olen tekstaillut ja whatsappaillut, ihan liikaa olen seurannut blogeja, ihan liikaa olen katsonut Kim Kardashianin kuvia Instassa. Nytkin olen tässä tietokoneella! Lapsi on tosin koulussa, enkä voi häntä kohdata eeppisesti tai muutenkaan, mutta varmasti voisin tämänkin hetken jotenkin käyttää hänen hyvinvointinsa edistämiseksi vaikkapa pullaa leipomalla. Pullantuoksu, you know.

Kalikka todellakin kalahtaa - mutta se kalahtaa väärään kohteeseen! Tällä mainoksella on - tahallisesti tai tahattomasti - onnistuttu syyllistämään juuri sitä äitijoukkoa, joka kantaa vastuuta paitsi omista lapsistaan, myös muiden lapsista ja on laajasti ottaen koko yhteiskunnan selkäranka.

Tämä on se syy miksi minä älähdän.

Tyhjiä tasoja ja kadonnut hame

Huomenna meillä on ilo ja onni rynniä Sellon kirjastoon kuuntelemaan bloggari-ammattijärjestäjä-tutkija Ilana Aallon luentoa otsikolla Apua, hukun roinaan! - Luento uudenlaisesta tavarasuhteesta. Iloitsen, koska tapahtuman Facebook-sivuilla on paljon trafiikkia ja koska pääsen itsekin tapaamaan Ilanan ensimmäistä kertaa ja saan vielä juontaa tämän jännittävän tapahtuman.

On ollut jännittävää seurata viime vuosina tavarankarsimis- ja järjestelyinnostuksen voittokulkua. Vielä muutama vuosi sitten ammattijärjestäjän tointa ihmeteltiin eikä titteli avautunut suurelle yleisölle. Nyt ammattijärjestäjien saama julkisuus on suurta - ei varmasti ole sellaista lehteä, joka ei olisi kirjoittanut aiheesta jostakin näkökulmasta. Hamstraaminen ja hallitsematon kodin tavaravyöry koetaan yleisesti ongelmaksi, joka pitää ratkaista. Marie Kondon siivoushehkutuskirja on arvosteltu eri foorumeissa puhki. Onpa koettu jo vastaiskukin, kun muutaman päivän takaisessa lehtijutussa annettiin lupa säilyttää muistoesineitä ja ihan rauhassa olla käyttämättä jotakin vaatetta useaan vuoteen ja silti olla siitä luopumatta.

Minun piti oikein käydä päivittämässä muistikuviani Ihana Arki -blogin puolella siitä milloin olen ensimmäisiä kertoja aktivoinut aivojani keveämmän elämän aaltopituudelle. Se on tapahtunut tammikuussa 2014, jolloin tutustuin ensimmäistä kertaa siihen vallankumoukselliseen ajatukseen, että on olemassa naisia, jotka eivät koko ajan haali lisää vaatteita, vaan haluavat jopa minimoida niiden määrän. Ja vieläpä niin, että nämä naiset ovat tyylikkäitä, itsestään huolen pitäviä ihmisiä. Kirjoitin aiheesta otsikolla Tavaroiden karsiminen alkaa keittiöstä, jonka jälkeen muutaman päivän päästä olin ratkaissut ensimmäisen järjestämis- ja karsimispähkinäni kuinkas muuten kuin ostamalla kalliin design-säilyttimen (tähän kohtaan sellainen silmiä pyörittelevä emoticon).

Ajatusprosessi kuitenkin lähti liikkeelle.

Sittemmin perehdyin asiaan, aloin seurata Tavara päivässä pois -ryhmää, Minimalismin ilo -blogia, Ilanan Paikka kaikelle -blogia, tutustuin Konmari-menetelmään ja aktivoiduin keskustelemaan tavarafilosofisista aiheista sekä käytännön järjestämistyöstä Paikka kaikelle -ryhmässä Facebookissa. Järjestin kodin laitteiden johdot minigrip-pusseihin, vein paperinkeräykseen suuren osan kymmenen vuotta vanhoista opiskelupapereistani, pidin kirpparipöytää kahdesti vuodessa, myin lähes kaikki CD-levyt, järjestin työhuoneen hylly hyllyltä, laatikko laatikolta, kaappi kaapilta uuteen uskoon, vähensin astioiden määrää - ja muuta sellaista mukavaa.

Oma ajatustapa on tammikuusta 2014 tähän päivään hioutunut huomattavasti. Olen muun muassa oppinut itsestäni sen, että avara, tyhjä, vaalea tila on elintärkeää mieleni hyvinvoinnin kannalta. Olen päättänyt irrottaa karsimisen ulkopuolelle kengät ja käsilaukut. Olen oppinut, että on tavararyhmiä, jotka ovat toisille ihmisille niin rakkaita ja tunteisiin sidottuja, että niistä luopuminen on liian rankkaa, ja että ei ole minun asiani määräillä perheenjäsenten tavaroista. Olen löytänyt oman sisäisen torimyyjäni kirpparitoiminnan kautta.

Kävimme läpi suuren muutoksen elämässämme, kun muutimme marraskuussa Oulusta Espooseen. Muuttaminen ja pakkaaminen oli silmiä avaava, puhdistava ja yllättävästi uskomattoman mukava kokemus. Kodin tavarat käytiin lähestulkoon yksitellen läpi ennen kuin ne pakattiin. Toinen katselmus suoritettiin kun ne purettiin laatikoistaan uuteen kotiin. Pääkaupunkiseudullakin olen ehtinyt jo yhteen kirppistapahtumaan mukaan, Kattilahallin kirppikselle pääsiäisenä. Rakastin joka hetkeä!

Tänään olen siinä onnellisessa tilanteessa, että pääni sisällä on melko järjestäytynyt ajatus siitä, mitä tavaroita kodissamme on ja hyvä tunne siitä, että jokaisella tavaralla on paikkansa, ja että yleisvaikutelma on kodissa aina siisti - silloin kun tavarat ovat paikallaan. Ja ne tasot ovat tyhjiä - sehän se minun ohjenuorani oli tammikuussa 2014.

Mutta sitä en voi ymmärtää, että olen kadottanut yhden hameen! Miten ihminen voi hävittää hameen?!? Ja vielä yhden lempihameistaan?!? Vaikka järjestäminen ja karsiminen onkin tavallaan pyrkimystä kohti täydellisyyttä, juuri oikeanlaista harmoniaa, helppoa arkea ja irrottautumista tavaroiden kahleista, inhimillisyys kulkee rinnalla.

Hameita voi aina kadota ja uusia löytyä.

Phuketin matkapäiväkirja, päivät 15 ja 16, kotiinpaluu

Maanantai oli meidän viimeinen kokonainen päivä Phuketissa ja heti aamusta oli haikea olo. 

Heräilin aamulla siihen kun viereisestä huoneesta kuului lapsen iloista kalkatusta, ja kuten arvelinkin, edellisenä päivänä poolilla näkemämme brittiperhe oli majoittunut meidän viereiseen huoneeseen. Iski hirveä kateus, kun heillä oli koko loma vielä edessä. Toivoin, että heillä menee kaikki hyvin, pienten lasten kanssa matkustaminen ei ole ihan ongelmatonta.

Kiinnitimme edellisenä päivänä altaalla huomiota tuohon perheeseen, joka puhui jumalaisen kaunista, paremman väen brittienglantia ja käyttäytyi kaikin puolin niin ihastuttavasti, että tuntui kuin koko allasalue olisi sähköistynyt kun he olivat paikalla. On uskomatonta, mitä kauniit, sivistyneet ja hyvinvoivat ihmiset saavat aikaan pelkällä läsnäolollaan.

Lapset olivat kauniita, ja heidän nimensä olivat Harry ja Luke. Meidän perheen oli aivan mahdoton pidätellä hilpeyttä kun tajusimme, että lapset on nimetty kahden mahdollisesti maailman kuuluisimman fantasiasarjan päähenkilöiden mukaan. Yritimme kuunnella tarkkaan, mitkä vanhempien nimet olivat. Han? Leia? James? Ja sitten emme millään muistaneet, mikä on Harry Potterin äidin nimi. Minä muistelin, että se oli joku kukka. Aviomies ja poikanen ehdottelivat: Daisy? Violet? Daffodil? (Hei haloo, kenen nimi on Daffodil?) Joka tapauksessa Harryn äidin nimi oli Lily, muistinhan sen viimein.

Nyt kyllä on unohtunut mitä viimeisen päivän aikana teimme, mutta pääasiassa ajattelimme kaiken aikaa pakkaamista (tai ainakin minä ajattelin) ja valmistauduimme sen aloittamiseen. Laitoimme homman alulle jo alkuillasta, ja sitten lähdimme dinnerille taas Two Chefsiin. Se oli ikäänkuin luonteva valinta viimeiselle illalle.

Meillä oli aivan ihanan hauska ilta, emme pitäneet mitään kiirettä. Poikasella tosin oli masu vähän kipeänä, mutta hän toipui siitä nopeasti. Lähtiäisiksi halasin Mitiä, ja päätettiin nähdä ensi vuonna. Mitään takuita ei tietenkään ole sille, että oikeasti lomailemme Phuketissa ensi vuonna, mutta se nyt vain on sellaista löpinää.

Melkein koko loman ajan etsimäni lierihattu löytyi ravintolan viereisestä kaupasta sen muutaman minuutin aikana, kun aviomies ja poikanen kävivät ruokakaupassa. Tosiasiassa homma menee tietenkin niin, että siihen asti nirsoilin, mutta lopuksi päädyin hattuun, jollaisia olin nähnyt edellisten päivien aikana eri kojuissa noin ziljardin.

Illalla viimeisteltiin pakkaukset.

Yöllä minulla oli herätys noin kello kolme, muulla perheellä vähän myöhemmin, bussimme lähti viideltä ja lento Phuketin kentältä kello yhdeksän. Olimme kaikki oikein hyvällä mielellä ja hyvissä voinneissa.

Lentomatkalta jäi mieleen lähinnä mukava stuertti, joka sanoi minua darlingiksi.

Että sen pituinen se! Kyllä kannatti taas lähteä, ja ihana loma oli, ja ensi vuonna taas ihan uudet hommeliinit. Hieman on ilmassa sellaista, että jospa lähdettäisikin jonnekin muualle.

Phuketin matkapäiväkirja, päivä 14

Minulla jäi kesken näiden viimeisten Phuketin-päivien matkakertomus, niin viimeistelläänpä nyt edes tämä 14. päivän kirjoitus.

Sunnuntaina päätimme lähteä vielä viimeisen kerran merenrannalle. Vaikka hotellimme sijaitsikin kivenheiton päässä rannasta, oli sinne lähteminen kuitenkin aina isompi järjestely kuin pelkästään huoneesta siirtyminen poolille. Rannalle pitää pakata mukaan kaikenlaista, jotta saa tehtyä olonsa mukavaksi:

- pyyhkeet
- pari liinaa, jotka voi levittää patjan päälle tai suoraan hiekalle
- kirjoja
- juomia
- aurinkovoidetta
- pieni määrä rahaa (sen verran että pystyy ostamaan vähän syömistä ja juomista mutta niin vähän ettei haittaa jos se varastetaan)
- snorkkeleita ja uimalaseja maun mukaan
- aurinkolasit ja päähineitä arvioidun tarpeen mukaan

Jos totta puhutaan, niin kutakuinkin samat kamppeet poolillekin otettiin, mutta varmaankin rennommin pakattuna, koska poolilta on helppo palata takaisin huoneelle milloin vain.

Poikanen ja aviomies kävivät uudelleen ajelemassa jetskillä, minä keskityin tapani mukaan auringon lämmöstä nauttimiseen, uimiseen sekä ihmisten vakoilemiseen. Vieressäni makoili kaksi nuorta naista, joista toinen oli ilmeisesti britti, toinen australialainen, ja oli hauskaa kuunnella heidän juttujaan, oikein miellyttäviä nuoria naisia kumpikin. Iso kysymys tuntui olevan vakiintuminen, mahdollisen vakkaripoikaystävän löytyminen ja naimisiinmeno. Mimmeillä tuntui olevan asenne kohdallaan: eihän tässä mikään kiire ole. Silti rivien välistä paistoi etäinen toive vakiintumisesta. Olisin halunnut kiljua heille, että nyt kyllä nautitte elämästä kaikessa rauhassa, perhe-elämää ehtii kyllä viettää. Pidin kuitenkin suuni kiinni ja vain hymyilin heille vienosti.

Kiinnitin huomiota brittinaisen käytökseen. Hän jutteli kaverinsa kanssa erittäin ystävälliseen ja huomioivaan sävyyn. Kun keskustelu tyrehtyi, hän kysyi kaverilta: "Would you consider it terribly rude if I read my book now?" Pistin mieleen, kauniisti tehty.

Iltapäivällä kun taas olimme altaalla, koimme jotain suorastaan jännittävää, kun alkoi sataa kaatamalla vettä. Poikanen halusi jatkaa uimista, ja jäin hänen kanssaan altaalle. Jumitin itse pääasiassa aurinkovarjon alla ja yritin suojella kamppeitamme kastumiselta, kun poikanen hyppi ja hihkui innosta altaalla. Välillä kävin hänen kanssaan uimassa ja kastuin tietysti itsekin perinpohjaisesti.

Pojan mielestä päivä oli ihan paras. Varmaan hänelle jää mieleen tämänkertaisesta lomamatkasta lähinnä tämä sade.

Illalla käytiin taas Joe's Downstairs -ravintolassa syömässä. Söin kutakuinkin samoja kuin viimeksikin. Aviomies ei ole tuosta ravintolasta yhtä vaikuttunut kuin minä. Minä kyllä tykkään, sekä ruuasta että miljööstä. Suolaa saisivat kyllä käyttää rennommalla kädellä.

Phuketin matkapäiväkirja, päivä 13

Lauantaina alkoi ihan todella tuntua, että reissu on kääntymässä loppua kohti. Minulle tapahtuu aina sellainen ilmiö, että viimeisinä päivinä ikäänkuin lamaannun, en enää osaa suunnitella mitään tekemistä. Varovainen alitajuntani on kai sitä mieltä ettei enää kannata aloittaa mitään, kohta tämä loppuu ja kivat jutut jää kesken.

Aviomies lähti varhain aamulla golfaamaan kun taas minun ja poikasen aamu käynnistyi niin hitaasti, ettemme ehtineet minnekään ennen kuin aviomies oli jo palannut takaisin. Kun hän sitten tuli, lähdimme poolille paitsi poikanen kieltäytyi lähtemästä ja annoimme hänelle armoa tämän kerran.

Yleensä olemme yrittäneet tsempata teinin mukaan kaikkeen tekemiseen, mutta hänen oma preferenssinsä on maata sängyssä katselemassa padiltä videoita, joten sitäkin nautintoa hänelle lomalla suotakoon. Olen sitä mieltä, että loma on rentoutumista eikä suorittamista varten eikä ulkomaanmatkaakaan tarvitse ikäänkuin puristaa kuiviin pysymällä hereillä ja toimintavalmiudessa mahdollisimman paljon. Tiedättekö sen kun ihmiset aina perustelevat edullista kahden tähden hotellivalintaa sillä, että "eihän siellä ole tarkoitus hotellihuoneessa viettää aikaa"? Bullshit sanon minä. Meidän perhe viettää hotellihuoneessa aikaa vuorokaudesta ainakin kaksi kolmasosaa, ja asumisen laadukkuus on loma-aikana ihan yhtä merkittävä hyvinvointitekijä kuin se on arkenakin.

Lauantain päivälliskokemus oli taas ihan mahtava. Aviomies ei ole koskaan ollut huono löytämään hyviä ruokapaikkoja, mutta teki tällä lomalla kyllä ihan ravintolavainukoirauransa huippusuorituksen. Söimme koko loman aivan loistavan hyviä ruokia, ehkä keskimääräistä kalliimpia, myönnettäköön, mutta harva ravintola silti yltää Suomen normaaliin hintatasoon.

Tällä kertaa menimme Higheriin, joka on Bangla Roadilla, mutta nimensä mukaisesti "higher" eli hyvin korkealla. Sisään meidät saattoi piiitkiä rullaportaita pitkin näpsäkkä pimu, jota oli mukava meidän kaikkien katsella. Paikka oli tyyliltään jonkunlainen industrial/loft, yhdistelmä yökerhomaista lounge-sisustusta ja hieman retroa ruokapaikkaa. Hyvä DJ, muun muassa Stressed Out oli soittolistalla, joten ihan ziljardi pistettä tuli pelkästään siitä. Palvelusväkeä oli yllin kyllin. Ruokalista oli kansainvälinen, itse söin kurpitsatäytteisiä ravioleja pääruuaksi, alkuun otimme jaettavaksi sashimia. Nami nami.

Jos olet Patongilla, ja sinulla on sellainen tilanne, että haluat syödä ensin kevyehkön päivällisen ja sitten jatkaa iltaa, mutta ilta on vielä nuori, mene Higheriin. Se on juuri oikeanlainen alkuillan paikka. Tosin veikkaan, että mukavaa siellä on aamuyöstäkin, mutta varma en voi olla.

Phuketin matkapäiväkirja, päivä 12

Kotona ollaan, enemmän tai ehkä vähemmän tukevasti - olemme nimittäin poikasen kanssa sairastaneet saapumisestamme lähtien. Ajattelin kuitenkin jälkipolvien iloksi kirjailla matkapäiväkirjan loppuun nyt kun taas sängynpohjalta olen ylös päässyt. Voin kohta vetäytyä takaisin sinne.

Joka tapauksessa viikko sitten Phuketissa perjantaina koitti vihdoin se onnenpäivä, että olin siinä määrin rohkaistunut, että lähdin viettämään Suurta Shoppailupäivää Yksin. Pakkasin siis varmuudeksi vakuudeksi vessapaperirullan käsilaukkuun ja hyppäsin tuktukkiin. Sivumennen sanottuna suosittelen vessapaperirullan tai vähintäänkin pienen nenäliinapakkauksen mukana pitämistä aina Phuketissa liikkuessa, koska vessoissa ei aina ole paperia lainkaan tai se pitää etukäteen hoksata napata mukaansa vessakoppiin mennessä. Tärkeä tieto.

Siinä määrin oli otsalohkon taakse kertynyt shoppailupainetta, että rynnin Jungceylonin pääsisäänkäynniltä suoraan Mangoon, joka on siis halpisketju jonka normaalisti kierrän kaukaa. Nyt Mangon vaatteet näyttivät jumalaisen ihanilta, ja koska vielä tiedän, ettei koko ostoskeskuksesta löydy montaa kauppaa, mistä voi ostaa eurooppalaisen mitoituksen mukaisia vaatteita, keräsin ison kasan soviteltavaa ja muutaman vaatekappaleen toimitin kassalle asti. Taivaallinen, pökerryttävä tunne - ei sitä suotta kutsuta retail therapyksi.

Shoppailupäiväni aikana neuvotutin itseäni perusteellisesti Make Up Storessa, Beauty Cottagessa, jossakin kosmetiikka-/farmasia-liikkeessä ja hajusteita myyvässä käytäväputiikissa, sovitin lukemattomia hattuja, bikineitä ja uimapukuja, söin sushia lounaaksi, kiukuttelin Robinsonin myyjille, istuin huilimassa ja juomassa limsaa Mäkkärillä, hiplasin alusvaatteita, kiroilin (mielessäni) pikkuruisia vaatekokoja, jäin kuuntelemaan Rachel Pattenin Stand by You -piisiä, joka soi keskusaukiolla, ja totesin, että pienet koot ovat toisaalta ihan hyvä juttu, koska poikaselle voi ostaa miestenosastolta. 

Ostossaaliikseni kertyi: vaatteita, meikkejä, irtoripsiä ja meikinpoistoainetta - kaikki varsin harkittuja ja järkeviä ostoksia, ainakin tällä hetkellä tuntuu siltä.

Palasin onnellisena tyttönä hotellille, missä aviomies ja poikanen olivat viettäneet lötkön päivän poolilla ja hotellihuoneella.

Illansuussa meidän huoneeseen soitettiin ja sanottiin jotenkin siihen tapaan, että "I will come to your room and bring the cake ok?" No minä siihen, että ok. Ja sitten vähän ajan päästä hymyilevä setä tuli ja toi pienen kakun, ruokailuvälineet ja kolme kynttilää ja toivotti hyvää syntymäpäivää. Tämä yllätys tuli kyllä ihan pyytämättä, mutta veikkaisin että liittyy siihen kun järjestelin sitä aviomiehen synttäriyllätystä. Vähän meitä kyllä epäilytti, olimmeko salakavalasti kaapanneet jonkun kolmivuotiaan kakun ja onko jossain päin hotellia nyt kiukkuinen perhe ja pettynyt lapsi, koska synttäripäivä ei nyt ihan osunut kohdalleen...

Päivällisellä kävimme Arabiassa, joka on intialais-lähi-itäläinen ravintola, ja itse asiassa oikein mukava paikka todella keskeisellä sijainnilla. Juttelimme pitkän tovin ravintolan omistajan kanssa, joka vaikutti oikein harvinaislaatuisen länsimaalaispainotteisesti sivistyneeltä sikäli että hän puhui erinomaista englantia ja olikin koulunsa käynyt Intiassa. Intiahan on Thaimaasta katsottuna huomattavasti enemmän länsimaa.

Hän kertoi olevansa neljännen polven phuketlainen ja vanhempansa asuvat jossain päänheilautuksen verran lähellä, ja ilmeisesti heilläkin on jokin matkailubisnes. Jotenkin Phuketia ei miellä kenenkään pitkäaikaiseksi kotipaikaksi tai -seuduksi samalla tavalla kuin jotain Pohjanmaata tai Savoa. Että onhan se jotenkin ihan erikuuloista olla neljännen polven phuketlainen kuin savolainen. In so many ways.

Käykääpä tuolla syömässä, jos Patongilla päin liikutte, hintatasoon nähden oikein mukava miljöö ja kohtalainen ruoka.

(Kuva ravintolan kotisivulta Phuket Directorystä.)

Jälkkäriksi söimme hotellihuoneella kakkua. Ei me tykätty siitä, mutta ajatushan on tärkein.

Phuketin matkapäiväkirja, päivät 10 ja 11

Keskiviikosta minulla ei ole omalta osaltani mitään muuta merkittävää raportoitavaa kuin se, että vatsani oli taas siinä määrin sekaisin, että päätin paastota ja levätä. Pysyttelin koko päivän huoneella, en edes yöpaitaa vaihtanut pois. Loppujen lopuksi vietin yöpaitaelämää neljän seinän sisällä yli puolitoista vuorokautta.

Mutta lepoahan se on tavallaan sairastaminenkin. Luin Diana Gabaldonin uusinta kirjaa Sydänverelläni kirjoitettu, kirjoittelin blogia, sometin ja surffailin netissä.

Sillä välin muu perhe kävi aamiaisella, varasi retken Flying Hanumaniin, kävi lounaalla taikkupaikassa meidän liikenneympyrän vieressä ja vietti aikaa poolilla ja hotellilla. Illalla he kävivät McDonaldsista hakemassa meille takeawaytä, ja ruoka maistuikin taivaallisen ihanalta päivän paaston jälkeen. Tosin vatsani ilmoitti heti, ettei ollut sen mielestä hyvä juttu.

Mitä ihmettä torstaina sitten tapahtui? En muista yhtään. Näin käy lomalla aina jossain vaiheessa: tuntuu kuin päiviä olisi tippunut välistä pois, ja koska mitään kalenterimerkintöjä ei ole, vaatii sanomattoman suuria aivoponnisteluja rekonstruoida päivien kulkua.

Armottoman tuumailun jälkeen saimme aviomiehen kanssa päkistettyä listan siitä, mitä viime päivinä on tehty. Tällaisessa usean päivän asioiden kirjailussa jälkikäteen on se huono puoli, että yksityiskohtia tai tunnetiloja on vaikea palauttaa mieleen kronologisessa järjestyksessä. Yritän kuitenkin.

Torstaina siis perhe lähti Flying Hanumaniin, joka on metsään rakennettu puisto, jossa liu'utaan vaijeria pitkin valjaissa puusta toiselle muutaman kymmenen metrin korkeudessa. Tällaisia puistoja on Phuketissa useampi, mutta Flying Hanuman on se alkuperäinen ja isoimmin mainostettu, itse muistan nähneeni sen mainoksia ekasta reissusta lähtien.

Aviomies ja poikanen tykkäsivät Hanumanista kovasti, vaikka melko jännittäviäkin hetkiä siellä kokivat, varsinkaan aviomies ei ole korkeiden paikkojen ystävä ollenkaan (niin kuin en minäkään), poikasta sen sijaan ei tunnu haittaavan. Retki maksoi 3250 BTH per henkilö eli noin 80€, kesti puolisen päivää, aviomies tilasi sen hotellin kautta ja hintaan sisältyivät kuljetukset sinne ja takaisin, satumaisen kaunis T-paita (not...) ja hedelmiä.

Minä tunsin itseni siinä määrin vahvistuneeksi, että laittauduin taas ihmisen näköiseksi ja uskaltauduin ulos huoneesta. Päätin yksinkertaisesti vain käveleskellä hieman, jotta saan nauttia auringonpaisteesta ja pääsen hieman pois hotellilta. Käpsyttelin siis ihan kaikessa rauhassa Patongin rantatietä ja kävin parissa kaupassa. Sitten käpsyttelin takaisin.

Kun lentävät hanumanit tulivat takaisin, lähdimme poolille kaikki kolme. Olo oli ihan ok, ei tosin ihan "viis kautta viis" mutta päätin vain, että nyt saa tämä sairastaminen riittää ja selviytynen masuineni normitoimista.

Aviomies löysi meille päivällispaikaksi Joe's Downstairs -ravintolan, jossa on laaja tapas-lista, ajatuksella, että en ehkä paljon kykene syömään. Tuo paikka menikin heti kärkeen Phuketin ravintolasuosikkilistallani, palaan siihen vielä. Halpahan se ei missään tapauksessa ole, mutta meneekin kategoriaan fine dining. Laitamme varmaan myös TripAdvisor-arviot siitä tai ainakin aviomies laittaa, hän on aktiivinen TripAdvisor-arvioitsija. Instagramiin jaoinkin jo kuvia. Minun tunnukseni Instassa on Ihana Arki.

Mielipide Phuketin kauneudenhoitopalveluista

Olen jo muutamaan kertaan vihjannut, että minulla olisi jotain sanottavaa Thaimaan kauneudenhoitopalveluista. Tässä tapauksessa Thaimaa on yhtä kuin Phuket. Missä määrin löydökseni ovat yleistettävissä muuhun Thaimaahan tai Aasian kohteisiin ylipäätään, en pysty sanomaan.

Olen meidän neljällä Puhektin-matkalla, jotka kaikki ajoittuvat 2010-luvulle, käynyt karkeasti arvioiden viidessätoista hoidossa. Kotimaassa olen kauneudenhoitopalveluiden suurkuluttaja. Ei ole juuri mitään mistä minulla ei olisi jonkinlaista kokemusta. Tähän voi siis suhteuttaa neuvojeni validiteetin.

Joten tässä se mielipide nyt tulee.

Ihan ensin täytyy ymmärtää, että erilaisia hyvinvointi- ja kauneuspalveluita on täällä tarjolla ihan joka paikassa, varsinkin hierontaa tuntuu saavan ihan mistä vaan. Vaikka luulisit meneväsi retkiä myyvän putiikin ovesta tai olevasi ravintolassa, todennäköisesti jossakin roikkuu kyltti jossa lukee "massage". Myös manikyyriä ja pedikyyriä on paljon tarjolla, usein hierontalaitosten yhteydessä. Jos taas haluat kampaamopalveluita, rakennekynsiä, kasvohoitoa, ripsipidennyksiä tai vahausta, putiikkivalikoima kutistuu huomattavasti. Toisin sanoen näitä palveluja ei ole tarjolla ihan joka kulmalla, ehkä vain joka kolmannella.

Kaksi dimensiota määrittää alan toimintaa, ja näiden jatkumoiden sisällä asiakas, tässä tapauksessa minä, arvioi palveluiden piiriin hakeutumista sekä tyytyväisyyttään niihin. Nämä dimensiot ovat luonnollisestikin laatu ja hinta - ja tässä kohtaa homma menee monimutkaiseksi.

On nimittäin niin, että alun pitäen länsimainen turisti on alkanut käydä Thaimaassa hieronnoissa siksi, että se on niin hervottoman halpaa. Eihän meillä kotipuolessa ole tätä määrää hierontaa tarjolla emmekä myöskään koe tarvetta jokaisen raskaan työpäivän jälkeen hakeutua öljy-, thai- tai aloe vera -hierontaan, emme edes kerran viikossa eikä kerran kuukaudessakaan.

Oletamme siis, että palvelut Thaimaassa ovat halpoja. Koska ne ovat niin naurettavan halpoja, olemme valmiita hyväksymään sen tosiasian, että ziljoonat masseuset eivät ehkä ole saaneet toimeensa mitään koulutusta, ja laatu on vähän niin ja näin. On mukavaa, kun joku vaan vähän hiplaa, sama se sille onko se jonkin oikeaoppista hierontakoulukunnan mukaista. Sanaa fysioterapia en ole täällä mainoksissa nähnyt, veikkaanpa ettei rantojen hieronta-establishmenteissäkään ole siitä koskaan kuultu.

Homma menee monimutkaiseksi siinä kun yrittää arvioida,

(A) miten huono laatu on alhaiseen hintaan nähden hyväksyttävissä
(B) mistä voi tietää millaista laatua missäkin liikkeessä saa

Näiden kahden kysymyksen kanssa kamppailen itse kaiken aikaa, ja tämä hinta-laatu-matematiikka saa minut välillä raivon partaalle.

Jos oletetaan, että Suomessa ripsipidennysten laittaminen maksaa 100€ ja Phuketissa kadunvarren sweatshopissa 15€, hintaero on todellakin merkittävä. Ei paljon tarvitse epäröidä tuon maksamista. Suomessa 100€ ripset kestävät minulla maksimissaan kaksi viikkoa, niiden laittaminen on miellyttävä operaatio, käsittely hienostunutta ja tulos peilistä katsottuna ihana.

Phuketin 15€ ripset kestävät karmeimmassa tapauksessa vain päivän, käsittely on tuskallista, olosuhteet vähemmän miellyttävät, tekijöiden ammattitaito erittäin kyseenalainen, ja jo ensimmäisellä peiliinvilkaisulla voi todeta, että tulos on suttuinen ja ruma. Kannattiko maksaa 15€? No ei todellakaan kannattanut.

Phuketista saa ripsipidennyksiä myös kalliimmalla hinnalla, ja niin että palvelu tapahtuu miellyttävässä kauneushoitolaolosuhteessa ja lopputulos on kaunis. Ripset saattavat silti irrota päivän sisällä. Maksoit siis ehkä 50€ sinällään mukavasta kokemuksesta, mutta viikon päästä on kuin et olisi käynytkään. Ei mielestäni kannattanut sekään.

Minun ohjeeni ongelmanratkaisuun on seuraavanlainen:

1. Älä edes yritä hakeutua mihinkään korkeatasoisempaa osaamista vaativaan hoitoon Thaimaassa. Jos haluat tiettyyn malliin leikatun tukan, ripsipidennykset tai tietyt kriteerit täyttävän kasvohoidon, käy Suomessa.

2. Ohita sweatshopit. Älä mene kaikkein halvimpiin kadunvarsipaikkoihin ollenkaan, koska voit olla varma, että niissä laatu on ala-arvoinen. Et säästä yhtään, jos pois tullessasi kyntesi on lakattu niin sottaisesti, että joudut ostamaan kynsilakanpoistoaineen, uuden kynsilakan ja tekemään homman itse alusta asti uudelleen hotellihuoneessa.

3. Älä mene Jungceylonin yläkerran hoitoloihin tai Pimnaraan. Niiden hinnat ovat lähellä Suomen hintoja, mutta laatu ei vastaa suomalaista. Itse en ole Pimnarassa käynyt, mutta olen katsonut päältäpäin, ja vaikutelma on liukuhihnamainen. Et halua maksaa lähes sataa euroa siitä, että pötköttelet valtaisassa salissa sänkyrivistössä ja tunnet olevasi yksi tuhansista, jotka kulkevat tuon myllyn läpi päivittäin. Jos haluat laadukasta hoitoa, ja olet valmis siitä maksamaan, käy Suomessa.

4. Tsekkaa kauppakeskusten alakertojen paikat ja suosi niitä. Saat keskinkertaista, mahdollisesti jopa hyvähköä laatua keskihintaan. Tähän neuvoon tosin olen päätynyt hieman kevyellä kokemuksella, nimittäin pääasiassa olen itse käynyt kadunvarsi- ja rantapaikoissa. Jungceylonin alakertaa olen kuitenkin tarkkaillut jo pitkään, ja lisäksi kävin siellä värjäyttämässä tukkani, ja kokemukseni tähän mennessä on positiivinen.

5. Jos haluat mitä tahansa mukavaa hierontaa, unohda kaikki mitä sanoin, ja mene ihan mihin vaan paikkaan, mikä sipivasti reittisi varrelle sattuu.

6. Jos sinulla on valtavasti rahaa, eikä sinua harmita haaskata sitä, tee ihan mitä haluat. Meidän on kaikkien hyvä jättää tänne mahdollisimman paljon rahaa, se tekee tämän köyhän maan taloudelle hyvää.

Huomioithan, että tämä ei ole ns. Kiveenhakattu Mielipide. Tutkimukseni jatkuvat. Ihan uteliaisuudesta haluaisin mennä käymään myös Pimnarassa ja ainakin Patongin ykköspaikaksi mainitussa Burasarissa.

Phuketin matkapäiväkirja, päivä 9

Tiistai oli aviomiehen syntymäpäivä, ja ajatuksenani oli tehdä siitä mahdollisimman mukava. Olen paljon huonompi ja laiskempi keksimään ja järjestämään kivoja juttuja kuin aviomies itse, joten piti oikein todella skarpata. Onneksi hän itse ehdotti Freedom Beachille menoa, joten minun ei tarvinut sen suhteen pohtia oliko päivän ohjelma mieluinen.

Kuten jo kirjoitinkin, eilen meillä oli poikasen kanssa kätevästi aikaa yllätysten järjestämiseen koska olimme hotellilla kahdestaan aviomiehen ollessa golfaamassa.

Aamu alkoi siis hedelmämehu- ja kukkatarjottimen toimituksella huoneeseen kello kahdeksan. Hieman varhainen aika, mutta aviomies on usein kovin aikaisin hereillä joten uskaltanut riskeerata, että hän onkin jo hilpaissut jonnekin ennen yllätyksen saapumista.

Kävimme normiaamiaisella sitten, ja pakkasimme sen jälkeen kaksi kassillista rantavarustusta mukaan, ja kävelimme Patongille hankkimaan pitkähäntävenekyydin Freedom Beachille. Kävi hassusti kun vene oli juuri lähtenyt, mutta kauppamiehet päättivät saada meidät vielä mukaan. Yksi sitten hurjasteli veneen perään jetskillä, vene kääntyi takaisin ja haki meidät kyytiin. Vähän hävetti, mutta kyydissä ollutta pariskuntaa ei kauheasti harmittanut. Hyvännäköinen pariskunta olikin - rouvalla oli niin pikkuruinen bikinialaosa, että näimme oikeastaan ihan kaiken kun hän istui veneen nokassa huomattavasti meitä ylempänä. Sellaisten biksujen käyttämiseen ei ihan tavallinen bikini line wax riitä...

Freedom Beach oli kyllä pettymys. Se oli pieni ja palveluita oli todella vähän. Ravintolan varaus- ja laskutussysteemi ei meille lopultakaan avautunut, ja täytyy sanoa, etten pitkään aikaan ole ollut niin ärsyyntynyt kuin ruokavaraustointa hoitavan miehen kanssa asioidessani. Vessat olivat hirvittävät. Mikä ihme siinä on, ettei turistipaikoissa ymmärretä saniteettitilojen merkitystä? Maksaisin aikamoisia summia, jos erinäisissä paikoissa olisi tarjolla jotkut VIP-vessatilat eri maksusta. Lisäksi veneet oli parkkeerattu parhaalle uintipaikalle mikä tarkoitti sitä, että turistien piti uida rannan osassa, jossa oli koralleja! Kaiken huipuksi viereemme leiriytyi valtava sukukokous äänekkäitä ranskalaisia, mistä minulle tietysti tulivat vain työasiat mieleen.

ÄLKÄÄ IHMISET MENKÖ FREEDOM BEACHILLE! Siellä ei ole mitään mitä Patongilla ei olisi, ja siellä on paljon kaikkea tyhmää, mistä Patongilla ei tarvitse kärsiä.

No meillä oli tietysti ihan mukava päivä siellä kaikesta huolimatta. Poikanen ja aviomies snorklailivat ja kuvasivat GoProlla "isoja kaloja", joita ei kuitenkaan filmiltä löytynyt. Uimme, otimme aurinkoa, luimme kirjoja, vähän söimme. Lisäsimme useaan otteeseen aurinkovoiteita, ei tullut oikeastaan auringonpolttamia vaikka punakoita toki olimme päivän päätteeksi.

Paluumatkalla poikanen hyppäsi veneen nokasta mereen ja ui rantaan melko pitkän matkan. Meinasimme aviomiehen kanssa slaagin saada. Eihän hän kovin kaukana meistä ollut mutta jos ei olisikaan jaksanut, olisihan se ollut kauhea tilanne. Toisaalta ihmisiä oli melko lähelläkin häntä uimassa joten apu ei olisi ollut kaukana. Patongilla vesi on matalaa pitkän matkaa, ja kun katsoimme ettei poika enää jaksa uida hän nousikin seisomaan eikä vesi ulottunut häntä kuin rintaan. Vähän liian jännä episodi kuitenkin, heräsin vielä yölläkin kauhun vallassa sitä miettimään.

Päivälliselle menimme toiseen Phuketin suokkariravintoloistamme, Blue Mangoon, joka sijaitsee Tri Trang Beachin Absolute Twin Sands -nimisen apartment-kompleksin yhteydessä. Se on TripAdvisorinkin mukaan yksi Phuketin ja Patongin parhaita ravintoloita, olisikohan Patongin listalla kahdestoista.

Ruoka oli tälläkin kertaa hyvää meidän kaikkien mielestä, ja sen kruunasi henkilökunnan laulama happy birthday sekä yllätysjälkkäri synttärisankarille.

Se oli mukava päivä, ja uni kyllä maittoi yöllä, vaikka minun masuni alkoi taas yöllä vaivata. Onneksi kuitenkin sentään tämä synttäripäivä meni mukavasti mahanpuruitta.

Open letter to Viktor Rashnikov

Dear Mr. Rashnikov,

You do not know me but I would like to approach you in an important matter. I and my family (husband and a 13-year-old son) are currently on holiday in Phuket, Thailand. We have been in awe from admiration for your super yacht Ocean Victory which is currently parked just outside Patong beach and to which we have a great view from our (somewhat shabby) hotel Novotel Phuket Resort, the one up on the hill.

We have googled and found out that the Ocean Victory is the nineth largest privately owned motor yacht to date. It has seven decks, six pools, an in-built floatable area for another boat, 300-square-meter-large spa area, helicopter landing place and a movie theater. I am convinced it has many other good qualities not referred to in the internet. I know you had wanted to keep the building of the yacht a secret to a large extent but as it happens, now its whereabouts are reported in the internet as many people, like ourselves, are fascinated by the ship and welcome the sight of it anywhere it goes. We drove past it yesterday on a long-tail boat on our way to (somewhat shabby) Freedom Beach and had a good look of it. It is truly magnificent.

The reason I am writing to you is that I would like to offer my services to you as a chief of cabin staff, logistics coordinator, maid or basically any position with work location based on Ocean Victory. I am not very familiar with steel industry where I believe you excel based on the cited income but I have a 15+ years of experience from international business environment - which frankly speaking has seen its ups and downs - in various positions ranging from communications specialist to IT service owner and team lead. I am confident I would be a perfect match for your Ocean Victory staff in so many ways.

My husband, too, is a highly qualified man with a super career. If ever you would like to have another yacht built, my husband would make an unparalelled project manager. My son has excellent English and swimming skills, and we would be happy to put him to any good international school close to a harbor often visited by Ocean Victory.

As for the salary and other benefits, we have no high demands. We would merely like to permanently live on the Ocean Victory, maybe not in the lowest deck but second but lowest would be fine with the entitlement to visit the upper decks from time to time as well as use the pools when the ship is not occupied by your family and friends. Once or twice a year it would be great to invite our mothers to visit. We also require a confirmation that the Ocean Victory is sailing at least nine months of the year in areas where the temperature never drops below 20 degrees of Celsius.

I wish you do not consider my letter rude or offensive in any way but take it as a sign of humble admiration and respect for you and your mighty ship Ocean Victory.

We look forward to being contacted by your staff in the near future. Telling more about ourselves and how we can benefit you is best done over a face-to-face interview. We are staying in Phuket for another five days so we would be happy to receive an invitation onboard very soon.

Best regards
TP

Phuketin matkapäiväkirja, päivät 7 ja 8

Niin kuin jo edellisessä postauksessa enteilinkin, sunnuntaina olin kipeä. Masu oli sekaisin ja olin huonovointinen. Menimme aamupäivällä poolille, ja mulla oli koko ajan vaikea olo, en saanut hyvää asentoa aurinkotuolissa ja aurinko porotti liian kuumasti ja märkä pyyhekin tuntui inhottavalta.

Kävin huoneella kerran enkä meinannut jaksaa enää takaisin. Jonkun aikaa vielä sinniteltiin, ja sitten tultiin koko porukka huoneelle. Minä kävin lepäämään ja lepäsinkin sitten loppupäivän. Kuumemittari näytti korkeimmillaan 38,1 mikä ei sivumennen sanottuna ole minulle kovin korkea lukema, koska ruumiinlämpöni nousee ihan pienestäkin rasitustilasta yli 37:n. Mutta olo oli selvästi kuumeinen, jäseniä vihloi ja olin ihan tööt.

Muut lähtivät sitten dinneri- ja kauppareissulle, ja minä jäin pötköttelemään. Kävivät taas Number 9:ssa syömässä, siellä oli taas ruuhkaa, joutuivat odottamaan pöytää hetken aikaa. Kaupasta toivat valtavat kassilliset juomia ja syömisiä, muun muassa ihanaa banaanileivonnaista. Minulle ruuaksi jokin beef-taikkuhässäkkä. Mistä mahani ei taaskaan tykännyt.

Maanantaina voin paremmin, lämpö oli laskenut normaaliksi. Tuntui etten kuitenkaan mihinkään kauemmas voi lähteä, joten aviomies päätti käyttää tilanteen hyväksi ja lähti golfaamaan. Me jäätiin poikasen kanssa viettämään leppoisaa päivää hotellille.

Oltiin ensin huoneella ihan rauhassa, sitten otettiin meidän oikea kamera mukaan (säälittävän paljon tulee räpsittyä kuvia vain kännykällä, jos silläkään, kun itse en täällä puhelinta pidä mukana) ja lähdettiin kävelylle hotellialueelle.

Saatiin kivoja kuvia ympäri ämpäri hotellin ja toisistamme. Lisäksi saimme hoidetuksi seuraavaksi päiväksi aviomiehelle synttäriyllätyksen. Ja siitäpä sitten taas hotellille lepäämään joksikin aikaa ja sitten uskaltauduimme jo poolillekin.

Ehdittiin poikasen kanssa uiskennella jonkun aikaa, ja oltiin jo lähtöä tekemässä kun aviomies tulla tupsahti golf-reissultaan. Hänen kotimatkansa oli kestänyt vähän pidempään kun joitain kanadalaisia oli pitänyt kuskata sinne ja tänne. Kertoi brutaalin hauskan stoorin keskustelustaan kuskin kanssa. Olivat kyselleet lapsista toisiltansa ja aviomies oli kertonut, että hänellä on 13-vuotias poika ja lisännyt: "Difficult age." Kuski oli kertonut omistaan, jo aikuisista lapsista, joista nuorin poika oli 26-vuotias, ja lisännyt: "Thailand is not good. Heroin. Drugs." Että se siitä hankalasta iästä, kuski pisti paremmaksi. Menee vähän samaan sarjaan kuin se scene Bridget Jonesista, missä Bridget on thaimaalaisessa vankilassa ja kertoo kuinka hänen poikaystävänsä on häntä kaltoin kohdellut (koska Darcy ei ollut huomioinut häntä oikealla tavalla lakimiesten illallisella), samassa sellissä olevat thaimaalaistyttöset kertovat omista kokemuksistaan, paritusta, väkivaltaa ja muuta "mukavaa".

Kun tultiin poolilta, tunsin itseni ihan hyvinvoivaksi, olin poolilla syönyt osan poikasen ranskalaisista ja juonut kokista ilman vatsanpuruja, joten ehdotin, että lähdetään Jungceylonille. Hirveä hinku oli nimittäin päästä kampaajalle värjäyttämään tukka.

Sinnepä lähdettiin, ja oli mukava reissu. Kampaaja oli oikein hyvä. Otteiltaan toki taas erilainen kuin suomalaiset, vettä loiskui oikein kunnolla, pelkäsin, ettei mulla ole käsittelyn jälkeen enää meikinhiventäkään naamalla, mutta lopputulos oli loistava. Ja kampaaja föönasi tukkani ihan suoraksi, poikanen ja aviomies olivat ihastuksissaan myös. Sain tukan tänäänkin ihan nätisti laitetuksi, kun laitoin edestä ja sivuilta kiinni, latvat kihartuvat hauskasti, mutta koko tukka ei ole vielä mennyt kiharaan. Tässä kuvassa on siis se tilanne heti kampaajallakäynnin jälkeen kun tukka oli vielä ihan suora.

Illallisella käytiin Laimai-ravintolassa, joka olikin ruokansa puolesta varmaan huonoin paikka missä ollaan käyty, poikanen kyseli jälkeenpäin kun paikasta puhuttiin: "Ai oliks se se paikka, missä oli Thaimaan huonoin nuudelikeitto?" Mutta täytyy antaa kredittiä nopeasta palvelusta (suorastaan liukuhihnamaisen tehokas), live-bändistä ja siideristä drinkkilistalla.

Kotimatkalla tuktukissa soi ihana Oy oy oy -piisi eli Lucenzon Dancar Kuduro, joten eihän se voinut olla kuin hyvä päivä.

Phuketin matkapäiväkirja, päivä 6

Päivät vain virtaavat ohi kuin iloisesti soliseva vesi purossa kevätpäivänä. Lauantaina nukuimme pommiin sikäli, että missasimme aamupalan. Perhe alkaa nyt todellakin olla normivedossa, etenkin poikasta on vaikea saada hereille aamuisin.

Söin aamiaiseksi eilistä pizzaa jääkaapista, muut jäivät odottamaan kadulle pääsyä syömisen suhteen. Laittauduttiin ripeästi rantakuntoon, käveltiin beachille, otettiin auringonvarjo ja patjat vuokralle. Aviomies kävi hankkimassa tieltä meille aamiaista, tuoretta ananasta ja banaani-suklaa-crepe.

Phuketin biitsikuri alkaa höllentyä. Viime vuonna rannat olivat melko autioita, koska palvelut oli kielletty, Thaimaan valtiolla oli joku ihme projekti jolla rannat oli tarkoitus saada luonnollisemmiksi. En ymmärrä tuota ollenkaan - mitä ihmeen luonnonmukaisuutta VOISI olla tuollaisella rannalla kuin Patong, kun vieressä kulkee ihmisiä kuhiseva tie joka on täynnään palveluntarjoajia ja ruokintaliikkeitä. Ihan hömpötystä minusta ja kiusantekoa turisteille eikä tuosta kukaan hyödy.

Joka tapauksessa nyt saa taas vuokrata varjoja ja patjoja, jostain syystä aurinkovuoteita ei, mutta eivätköhän nekin pian takaisin tule. The sooner the better, minun selkä ei kestä makoilua pelkällä hiekalla.

Oli ihanaa olla rannassa, ja seurata ihmisvilinää. Suurella mielenkiinnolla katselin yhden tyttöporukan leiriytymistä, jotain erityistä heissä oli. Aurinkovarjopojat palvelivat heitä aivan erityisen hyvin, tytöt myös ostivat lähes kaikilta kaupustelijoilta jotain, aivan kuin näytösluonteisesti. En ymmärrä mikä sen tarkoitus oli.

Meidän viereiset kollit kiinnostuivat. Toinen osti kaupustelijalta kaksi hennatatskaa ja lähetti tatskantekijän tyttöjen luokse. Siitä sitten pääsi kätevästi juttelemaan, tytöt olivat ikäänkuin kiitollisuudenvelassa jo. Aivan killeri-iskutekniikka. Selitin homman poikaselle ja käskin hänen katsoa ja ottaa oppia. Näitä juttuja ei opeteta koulussa. Patong on iskemisen huippuyliopisto.

Jostain syystä merivesi pistelee, poikanen kärsii siitä erityisesti, joten hän halusi pois. Tulimme hotellin poolille taas uimaan pistelemättömässä vedessä, sitten huoneelle toipumaan ja tarkastelemaan päivän rusketusedistystä.

Illallinen syötiin taas Two Chefsissä, taattua laatua. Tarjoilijat tunnistivat meidät ja olivat luonnollisesti kovin iloisia jälleennäkemisestä, erityisesti Mit-niminen kaunis ja näpsäkkä tarjoilija, joka kertoi olevansa 39-vuotias, mummo ja olleensa ennen Karonin Two Chefsissä töissä ja haluavansa sinne takaisin. Ilmeisesti Karonin parhaat oli lähetetty Patongin toimipistettä avaamaan, en yhtään ihmettele. Patongilla Two Chefs on ollut vasta nelisen kuukautta.

Valitin, että täällä on pienemmät margaritat kuin Karonilla, ja sain palkaksi aivan jättimäisen. Kahden margaritan jälkeen tuntui kuin maha olisi lillunut puolillaan mansikkamargarita-lientä. Jälkkärit oli puoleen hintaan, joten otettiin nekin.

Illalla oli vaikea saada unta, ja seuraavana aamuna heräsinkin huonoon oloon (ei mielestäni liittynyt margaritoihin), mutta se onkin sitten jo seuraavan päivän stoori.

Phuketin matkapäiväkirja, päivä 5

Perjantaina aviomies heräsi aamuvarhaisella ja lähti golfaamaan Red Mountain -kentälle me poikasen kanssa jäätiin nukkumaan ja heräiltiin sitten sopivasti aamiaisen viimeiselle tunnille.

Aamiaisen jälkeen tultiin huoneelle olemaan ihan kaikessa rauhassa, kirjoittelin nuo kaikki eilisen lätinät, kävin suihkussa, poikanen teki koulutehtäviä ja oli pädillä. Varasin meille klo 13 shuttle-bussin Jungceylonille, ja aviomiehelle paikan seuraavaan, ja takaisin neljän jälkeen.

Sain mukavasti shoppailtua lähes kaiken mitä tarvitsin, pääsin muun muassa käymään Phuketin ykköskohteessani, kaupassa, jossa myydään hiusjuttuja ja rihkamakoruja. Siellä on voittamaton valikoima niitä sellaisia hammastettuja hiusklipsejä, ja ostin niitä runsaat määrät. Kauppa ei ole halpa, viimeksi järkytyin hinnoista, mutta aivan sama, koska näitä ei muualta saa. Ostokseni maksoivat 1600 BTH eli 30-40 €. Tuollaisen summan voi kyllä helposti käyttää jossain Ninjassa tai Bijou Brigitessä.

Muut shoppailut: Make up Storen peitevoide, tekoripsiä ja liimaa (kuten sanottua, palaan tähän aiheeseen vielä), poikaselle snorkkelit, anopille tuliaisia, jotain vartalonhoitotuotteita.

Käytiin lounaalla Urban-jotain nimisessä ravintolassa Jungceylonin ravintolakadulla, ei ollut kummoinen paikka.

Ehdittiin vielä hyvin hotellin shuttle-kuljetukseen. Hotellilla mentiin poolille, mutta aurinko alkoi aika pian jo laskea, kello oli jo yli viisi.

Hotellielbauksen jälkeen lähdettiin pizzalle (tosin poikanen söi kana-schitzelin), ihan ok paikka, nimeä en taas muista. Ostin ravintolan läheisestä kojusta hauskan virkatun yläosan. Kun noita kojuja vaan malttaa käydä läpi niin niistä löytyy kaikenlaista kivaa, pitää osata katsoa sen bulkkikrääsän yli.

Auringonotto jäi vähälle. Tuntuu, että aurinkoa pitää oikein ahnehtia, koska päivät kuluvat niin nopeaan.

Phuketin matkapäiväkirja, päivät 1-4

Olemme talvilomareissulla ja tapanamme on ollut kirjoittaa matkapäiväkirjaa, yleensä joillekin hotellihuoneesta löytyville lippulappusille, joita sitten putkahtelee kotona esiin vielä vuosien jälkeen mitä kummallisimmista paikoista. Muutaman kerran olen tehnyt hienon matkakertomuksen, jossa on mukana kaikenlaista oheisrekvisiittaa, kartanpaloja, kuitteja ja valokuvia ja vaikka mitä härpäkettä.

Nyt ajattelin kokeilla sähköistä versiota kun tuli tämä blogikin perustetuksi. Meidän matkapäiväkirjat eivät ole mitään kirjallisen ilmaisun paraatiesimerkkejä, lähinnä dokumentaarisia listoja siitä mitä on tehty ja oliko kivaa. Yleensä käytän itsestäni kolmatta persoonaa, mutta yritän nyt kirjoittaa minä-muodossa.

Päivä 1, matkapäivä, maanantai

Lennolle lähtö ja lento sujuivat periaatteessa mukavasti. Meillä oli jälleen premium-luokan paikat, mikä on aivan ehdoton edellytys tällaiselle huonolle pitkänmatkanlentomatkustajalle kuin minä. Päästiin siis Aspire Loungeen Helsingissä, ja koneessa istumapaikat olivat oikein hyvät. Minulle tuli taas huono olo niin kuin viimeksikin, meinasin pyörtyä koneen vessaan, hädin tuskin pääsin paikalle takaisin, ja jouduin huohottelemaan aikani ennen kuin huono olo oli pois.

Päivä 2, tavallaan edelleen matkapäivä, tiistai

Kun saavuttiin Phukettiin, oli jo seuraavan päivän aamu. Varhainen aamu. Meitsi oli huonovointinen, väsynyt ja kiukkuinen. Tietenkään ei saatu hotellilta huonetta kun oltiin siellä paikalla jo aamukahdeksalta. Poikanen nukkui aulassa korituolissa kerättyään siihen itselleen kaikki mahdolliset tyynyt. Minä mökötin, aviomies iloisena scouttasi ja kävi ostamassa meille juomia. Kun päästiin hotellihuoneeseen, me käytiin poikasen kanssa päikkäreille, aviomies jatkoi scouttaamista, kävi lounaalla ja uudestaan kaupassa.

Kun poikanen ja minä oltiin toivuttu, käytiin syömässä - missäs me käytiinkään, se pitää vielä lisätä tähän.

Käytiin nukkumaan jo huiman aikaisin, varmaan seitsemän-kahdeksan aikoihin. Poikanen nukkui hyvin, minä ja aviomies huonommin.

Päivä 3, keskiviikko

Olimme hämmästyttävän aikaisin hereillä ja toimintavalmiina, käytiin aamiaisella ja lähdettiin Patongin vilinään. Hotellin kukkulalta pääsee kätevästi alas shuttle-bussilla, joten sitä hyödynnettiin. Käveltiin kuitenkin Patong beach läpi Jungceylonille, joka ei ollut vielä edes auki. Hämmästyttävää meidän perheelle, kun emme koskaan ole niin aikaisin liikenteessä.

Minä menin hoitoihin, kävin jalkahoidossa (joka täällä pitää tilata kahtena eri hoitona, foot scrub ja pedicure) ja manikyyrissä, joka myöskään ei suomalaista vastaa. Lisäksi kävin laitattamassa ripsipidennykset. Palaan näihin hoitoihin vielä erikseen, koska yritän muodostaa mielipidettä kannattaako täällä ylipäätään käydä yhtään missään hoidoissa.

Lounaalla käytiin jossain taikkupaikassa, joka oli Bangla Roadin sivukadulla. Ei ollut kummoista ruokaa, mutta palvelu oli ystävällistä ja meitä ilahdutti kissa, jonka ravintolan väki kävi ohimennen ruokkimassa.

Palattiin hotellille, otettiin rantakamppeet ja vietettiin iltapäivä beachillä. Oli vähän pilvistä. Onkohan Patongilla aina pilvisempää?

Illalliselle mentiin Two Chefsiin, joka on meidän lemppari, tosin tunnemme vain Karonin paikan eikä viime vuonna tätä Patongilla tainnut ollakaan. Aivan mielettömän hyvää ruokaa ja valtaisat margaritat.

Päivä 4, torstai

Oltiin jo perinteisemmässä lomarytmissä, ehdittiin täpärästi aamiaiselle. Ensimmäinen poolipäivä, laitettiin voiteet nassuihin ja oltiin monta tuntia altaalla. Rusketus saatiin hyvin alulle, poikasella ja aviomiehellä kasvot aika punaisena, minulla perinteiseen tapaan dekoltee ja olkapäät.

Hyvin pikaisen siistiytymisen jälkeen käytiin lounaalla Baan Rim Pa -ravintolassa, joka on ihan Patongin rannan päässä kukkulalla, ravintolasta on hieno näköala rantaan. Hauska vaaleanpunainen sisustus, ystävällinen palvelu, ihan ok taikkuruoka.

Ruuan jälkeen tultiin hotellille ja vedettiin useamman tunnin päikkärit eikä illalla jaksettu lähteä hotellia kaueammaksi, käytiin aulassa drinksuilla ja pelaamassa erä Splendoria, sitten hotellin taikkuravontolassa illallisella. Miesväellä ei ollut nälkä, minä söin oman kala-annokseni, puolet poikasen annoksesta ja vielä lientä aviomieheltä.

Nukkumassa oltiin vasta puolen yön paikkeilla.

Täytyy oikolukea ja korjailla tämä myöhemmin, tämä pädillä kirjoittaminen on ihan helvetillistä.

Laulu tärkeistä asioista

Muistatteko Ultra Bran kipaleen Laulu asioista?

Siinä lauletaan näin:

Mikä on yhteistä kalalle,
trumpetille ja piipulle?
Entäpä mitä on hyvyys ja kampela?
Asioitapa tietenkin ovat ne.

Minä en ole muistanut tätä laulua pitkään aikaan, vaikka se on aikoinaan koskettanut minua syvästi.
Rakas aviomieheni muistutti minua tästä, koska heräsin tänään puoli kuusi, tunnin verran ennen kellonsoittoa, tuumimaan asioita.

Olen niitä ihmisiä, jotka eivät piittaa suosituksista, mitä näitä nyt on, että puhelinta ei saisi näprätä viimeiseksi ennen nukkumaanmenoa eikä muutenkaan addiktoitua tsekkailemaan sähköposteja ja some-juttuja jatkuvasti. Katsoin siis sähköpostit, vastasin pariin yön aikana tulleeseen ja huolestuin.

Rakkaalle aviomiehelle sanoin, että heräsin niin aikaisin, koska minun piti ajatella Tärkeitä Asioita.
Siitä tuli sitten hänelle Ultra Bran asialaulu mieleen, ja se keskustelu meni näin:

Rakas aviomies: Miksi sä nyt jo oot hereillä?
Minä (jotenkin näin): Heräsin kun piti ajatella tärkeitä asioita.
Rakas aviomies: Sun pitää tehdä niin kuin Ultra Bra.
Minä: Ai siis niinku öööö???
Rakas aviomies: Kirjoittaa niistä laulu.
Minä: Laulu öööö?
Rakas aviomies: No niillähän on se laulu, onkohan se Laulu asioista.
Minä: Harkitsen tätä vaihtoehtoa. Kiitos palautteesta.
Rakas aviomies: Eipä kestä.

Sillä miehellä leikkaa heti aamusta. Respect. (Miksi hän itse oli hereillä, sitä en tiedä.)

Koska en ole muusikko enkä Kerkko Koskisen kaltainen armoitettu runoilija, en edes yritä tehdä laulua, mutta päätin aloittaa uuden blogin. Että tässä se nyt on.

Sen nimeksi olisi voinut tulla Laulu tärkeistä asioista, mutta päätin palata vanhaan tuttuun fraasiini Aina joku mielipide. Tällä nimellä on ollut olemassa blogi jos toinenkin, mutta se touhu on mennyt aina niin vakavaksi, aion yrittää pitää kevyempää linjaa nyt.

Tämä blogi ei sisällä mitään aikuistenoikeita mielipiteitä, vaan puolihuolimatonta kommentointia sinänsä Tärkeisiin Asioihin. Tai vähemmän tärkeisiin. Pitää fiksata ulkoasua vielä ajan kanssa, koska nyt on kello 6:56 ja enempää ei nyt irtoa.

Niin ja saatan vielä vaihtaa nimenkin. Ja osoitteen. Vaikea nyt tässä sanoa.